torstai 27. elokuuta 2015

24.-29.6.2015: Kotimaanmatkailua 5, Seikkailu saaristossa eli Ahvenanmaa 2: Linnoituksia ja linnoja

Lauantai-ilta päättyi allasbileisiin, jossa en enää esiintynyt valeasussa. Ihan jo sen takia, että puvun säkkikangasjalat ovat hiukkasen liukkaat ja hukkuminen olisi hieman verottanut Oogie Boogien pelottavuutta. Tosin hengaamiseni altaan puolella kaikkien spefi-fanien ja -tuottajien (Yrjö ja muut olivat mukana meiningeissä) sai jäädä yökerhon tanssilattian kutsuessa, tosin vain sen aikaa, kun musiikki oli siedettävää. Pääsinpä siis kokemaan myös Ahvenanmaan ykkösyökerhon. Meno oli lähempänä stereotypioita kuin mikään aiemmin kohtaamani...


... Stereotypiat ovat mielenkiintoinen asia: suureksi osaksi urbaania legendaa, mutta kuitenkin jollain tasolla sidoksissa todellisuuteen. Otetaanpa esimerkkinä vaikka suomenruotsalaiset, joista media ja ihmisten mielet pyörittävät kuvaa jonkinlaisena bättre folkkina, joka iloisesti elelee hyvän elintasonsa kuplassa. Täytyy myöntää, että tämä ajatus eleli hieman päässäni matkalla Ahvenanmaalle, mutta paikan päällä minua odotti varsin tavallinen suomalainen kaupunki, jonka keskusta näytti varsin normaalilta pienen kaupungin keskustalta ja lähiö olisi voinut olla osa Kouvolaa. Tai no, okei, ei Kouvolaa, jotain hieman herttaisempaa paikkaa. Erona oli oikeastaan vain, että paikan päällä puhuttiin ensin ruotsia sitten vasta suomea, paitsi silloin kun paikalliset kuulivat meidän puhuvan suomea ensin. Stereotypiat olisivat olleet kumottu...

... ilman tuota iltaa yökerhossa, jossa ruskettuneet, pitkät vaaleahiuksiset ihmiset tanssivat ruotsalaisen popmusiikin tahtiin ja kikattivat ruotsiksi. Olisi voinut olla pahemminkin, mutta tarpeeksi pitääkseen hieman stereotypioita elossa.

Mutta, mutta, sunnuntaina päivä meni vielä viimeisissä Coni-ohjelmissa, joissa muun muassa täytettiin yksi aukko kokonaisuudessa eli kriitikoiden osuus, joka todella sitoi kokonaisuuden kasaan ainakin minulle, amatöörikriitikolle. Illalla olisi vielä ollut mahdollisuus mennä viimeisiin iltarientoihin, mutta seurueemme lähti omille retkilleen. Olimme jo kauan sitten matkaa suunnitellessamme puhuneet siitä, että haluaisimme nähdä ehkä enemmän Ahvenanmaata kuin messukeskuksen sisukset ja mökkikylän. Niinpä nörtteilyn tauottua suuntasimme saaren toiselle puolelle katselemaan hieman historiallisempia maisemia.

Ajoimme (tai no, minä istuin kyydissä, kun muut ajoi) noin puolen tunnin matkan eli käytännössä toiselle puolelle pääsaaristoa, alueelle, jolla sijaitsi noin sataviisikymmentä vuotta sitten Bomarsundin linnake.
Parkkipaikkamme vieressä ollut kätevä kartta, josta näkyy venäläisten alulleen 1800-alkupuolella laittama linnoitus, joka ei tosin koskaan valmistunut ennen kuin britit siinä kuuluisassa Oolannin sodassa vuosisadan puolessa välissä tuhosivat sen. Pian tämän jälkeenhän Ahvenanmaa julistettiin demilitarisoiduksi alueeksi, jonka takia ainoita taisteluita linnoituksella on sen jälkeen käytä lampaiden toimesta ruoka-astialla.
Myös tämä Oolannin sota oli kauhia: voimasuhteet olivat suunnilleen samat kuin ensimmäisessäkin, mutta pienempi määkijä piti paremmin puoliaan kuin venäläiset aikoinaan.
Meille ihmisille rauniot tarjosivat lähinnä taisteluita parhaista poseerauspaikoista. Tosin kovin verisiksi taistelumme eivät yltyneet, kaunis ilma ja hienot maisemat vähensivät ryhmämme aggressioita merkittävästi.

Yhden ryhmäläisen jäädessä autolle lepäilemään, pääosa seurueestamme lähti kiertämään linnakkeen raunioita kiertävää patikkareittiä, vaikka reitti ei nyt maihareita ja rinkkoja vaatinut korkeintaan "keskivaativassa" kovuusasteessaan ja (muistaakseni) noin neljän kilometrin matkassaan.

Reitti johdatteli meidät metsäteitä saaren korkeimmille kohdille, jonne linnoituksen pääpuolustukset olivat tietenkin rakennettu.  
Linnoitukseen oli jätetty vielä tykit, joiden piippua pitkin pystyi katselemaan, mitä saariston osaa ne aikoinaan vartioivat. Toki tykit olivat käyttökelvottomia, joka teki niistä noin yhtä hyödyllisiä kuin 160 vuotta sittenkin. Venäläisten aloittaessa rakentamaan linnoitusta niille oli vielä mahdollisuus puolustaa kaikkia keskeisimpiä vesireittejä, mutta sotaan mennessä alustekniikka oli jo kehittynyt niin, että engelsmannit seilasivat valikoimilleen Suomen rannoille ilman suurempia esteitä ja posauttivat rauhassa linnoituksen muureja ja joukkonsa maalle ilman suurempia uhreja. Hurraa, hurraa, hurraa...
Tähän osui ehkä suhteellisen pieni kuula: nyt raoissa kasvaa jäkälää ja muita pieniä kasveja. 

Nyt linnoituksen rauniot tarjosivat lähinnä mukavan tekosyyn kiivetä Ahvenanmaan korkeimmille kohdille, joista aukesi varsin kauniita näköaloja saariston keskelle. (Ylemmässä kuvassa muuten näkyy tuo aiempi linnake kaukana punaisena toisen nyppylän päällä.) Korkeiden kohtien välillä kulki polkuja metsien läpi, mutta ihan tarpeeksi keveitä tavallisissa kävelyjalkineissa ja farkuissa kuljettavaksi. Reittimme toinen korkea kohta oli saaren korkein kohta, josta yllä oleva kuva on otettu, oli mukava tunturimainen kukkula. Tosin tämän jälkeen reitti lähti alenemaan ohittaen vain pienempiä raunioita ja lopulta muuttuen varsin tasaiseksi metsäpoluksi ja lopuksi tieksi. Matkalla tosin oli myös infokylttejä alueesta, joissa lähinnä kerrottiin, missä minkäkin rakennuksen piti olla, jos linnoitus olisi koskaan saatu valmiiksi. Selvisi niistä sentään, että jo rakennusvaiheessa sotilaskylässä oli kuppa riehunut todenteolla, joten ehkä linnoituksen kaatuminen oli hyvä suuremman epidemian estämiseksi. Sitä, että välittyikö pohjoinen tautipohja Englantiin vietyjen sotavankien mukana sinne seutuville, ei kerrottu (toki engelsmanni sotilailla ja merimiehillä oli varmaan kuppaa ihan omastakin takaa Sunfa-raa, Sunfa-raa, Sunfa-ralla-lalla-laa!).  

Autolle palatessa jäi aikaa vielä tanssia hieman, vain viikko myöhässä, juhannussalon ympärillä: tosin saattaa olla, että tällainen jälkijättöinen tanssi suututti saarelaisten pakanalliset keijujumalat, mutta matkaillessa on pakko on ottaa pieniä riskejä.
Matkalla mökillemme pysähdyimme vielä katselemaan auringonlaskua yhden kukkulan päällä, jossa oli jostain syystä saksankieliset kyltit vessoihin tai sitten joku toivotti kuolemaa naisille englanniksi. Pienoisten karatekidhenkisten poseerausten (kuvat yksityiskokoelmissa) jälkeen katselimme vielä hetken viimeistä kertaa, kun möllykkä painui silmiemme edessä alla Ahvenanmaan.

Toki matkamme ei ollut vielä ohi: maanantaina oli vielä lauttamatka mantereelle, mutta sitä ennen meillä oli aikaa vielä yhdelle rauniolle: Kastelholman linnalle. 

Aikaa ei ollut paljoa, mutta kun portilla tarjottiin mahdollisuutta sanoa "Åhoi", sanoimme ja otimme tehtäväksemme selvittää Kastelholman aarteen sijainnin. Joku muu olisi saattanut sivuuttaa tehtävän lapsille tarkoitettuna, mutta kokemuksiin pitää tarttua ikärajoista välittämättä (paitsi tietenkin sellaisiin, jotka ovat syystäkin vankeusrangaistuksella määriteltyjä). Saimme siis kaksi pussillista puukulmioita, joita meidän piti asettaa oikeaan kuvioon, jotta pystyimme (hyvin omatunnoin) etenemään.

Matkakumppanini vanhan linnan salaisuuden äärellä.
Vertailussa aarrekartta ja linnan seinältä löytyvä ei-niin-koristeellinen versio.
Keskiaikaisien telineiden jäljitelmiä.

Söpö pikku tykki, joka vieläkin vartioi linnalle johtavia uomia.
Linnan ulkoseiniä kiersi sisäpuolelta lakanoita, joille oli merkitty toimintaa linnan eritasoilta, joiden puurakenteet aika oli pyyhkäissyt pois.
Tässä huoneessa oli Eerik XIV vangittuna: tuona aikana hän kerkesi kaivertaa seinään hieman keskivertoa siistimmän tägin, mutta kuninkaallisilla pitää toki olla hieman erilaiset standardit.
Yksi linnan hauskimpia puolia oli taulut, joissa kuvailtiin keskiajan varsin mielenkiintoisia tapoja ja uskomuksia, kuten tässä paholaisen orgioita tai muualla esimerkiksi noitien tekoja tai mitä piti tehdä, kun voi pääsi kirnussa juoksettumaan (oliko oikea termi? anyways). Viimeiseen vastaus oli muuten se, että sikojen piti juosta tai pomppia kirnun yli. 
Yhden huoneen katosta löytyi myös linnan entisten herrojen vaakunat.
Viimeisestä panelein varustetusta huoneesta löytyi viimeinen arkku ja tarvittavat johtolangat, joilla pystyimme lunastamaan aarteemme palattuamme porteille, mutta tarkemmin ajateltuna jätin paljastavat kuvat pois, että tulevillekin matkaajille jää jotain selvitettävää. Enjoy!

Vielä otos linnan porteilta. Kaiken kaikkiaan Kastelholma oli ihan mukava linna. Ei sinänsä maailman jännittävin arkkitehtuuriltaan, mutta mielenkiintoiset infotaulut ja aarteenmetsästys tarjosivat puuhaa ja tutkiskeltavaa eri-ikäisille ja useimmat asiat olivat hyvin mietittyjä. Vaikkei linnalla ollut ehkä sitä samaa jylhyyttä ja uskottavuutta kuin myöhemmin kesällä reitilleni osuneella Olavin linnalla, Kastelholma oli rennompi, vähemmän turistimainen, mutta silti puuhiltaan hauskempi: esim. perinteisen keskiaikaiset asusteet ja aseistukset eivät olleet vain nurkkaan huitaistuna vaan mukavien sermien keskellä jne.

Linnareissun lopuksi meille tosin tuli kiire keretä lauttaan. Jouduimme harmiksemme jättämään muun muassa vierailun Taffelin tehtaanmyymälässä väliin (Nyyh, samalla jäi poseeraaminen ihmisen kokoisen juustonaksun kanssa :´(  ), mutta hieman juosten ja huudellen ehdimme kuin ehdimmekin laivaan.

Lähdimme samaan suuntaan kuin kaverilaivan jättiläismäinen isä-pingviini, joka hylkäsi pinguperheensä ja suuntasimme kohti Suomea. Matkalla puhuttiin vielä hieman SF-tutkimuksen tulevaisuudesta, mutta useimmilla taisi paistaa jo matkan loppu mielessä. Sitä olikin enää jäljellä vain ne muutamat tunnit, jotka autolla kesti posotella Turusta Jyväskylään, josta seuraavana aamuna sitten siirryin kotoisaan Joensuuhun.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

24.-29.6.2015: Kotimaanmatkailua 5, Seikkailu saaristossa eli Ahvenanmaa 1: Coni-elämää


Kaikki se kotimaanmatkailu, jota olen viime vuosina harrastanut, on sijoittunut lopulta hyvin kapealle alueelle. Toisin sanoen olen keskittynyt lähinnä itselleni keskeisiin mantereen asutusalueisiin eli suurimmaksi osaksi kymmenen suurimman kaupungin joukkoon meneviin kohteisiin ja huolimatta asumisesta kaksikielisessä maassa sen suomenkielisiin alueisiin. 

Onneksi kesä 2015 tarjosi mahdollisuuden korjata tätä ylenkatsomusta antamalla syyn vierailla yhdessä keskeisessä unohdetussa osassa nimittäin Ahvenanmaalla. Tapahtuipa nimittäin niinä päivinä, että suomalaiset ja ruotsalaiset SF-faniyhteisöt päättivät yhdistää voimansa ja järjestää itsehallintoalueella yhteisen Conin, nimeltään Archipelacon.

Arvoin varsin pitkään matkaan lähtemistä jo ihan siitäkin syystä, että tiesin, ettei matkasta tule kovin halpaa. Siihen tulisi kuitenkin sisältymään matkantekoa ensin mannermaan rannikolle, siitä lauttamatkat saarelle ja tietenkin muun muassa majoitus paikanpäällä. Onneksi suunnitelmani selkeytyivät ja helpottuivat huomattavasti, kun tartuin eräiden tutkijatuttujen tarjoukseen hypätä heidän poppooseensa matkan ajaksi. Järjestelyt sujuvat huomattavat lupsakkaasti, kun tarvitsee vain sanoa hyväksyvänsä tietyn summan majoituksille ja muille, maksamalla rahoja järkkääjille ja varmistamalla, että itse on paikalla oikeaan aikaan.

Viimeinen tarkoitti tässä tapauksessa saapumista Jyväskylään keskiviikkoisena iltapäivänä, josta ajoimme samana iltana Turkuun ensimmäiseen majoitukseen pienoisessa matkustajahotellissa. Siitä sitten seuraavana aamuna siirryimme autolla laivaan, jossa vaiheessa seikkailun voi todella sanoa alkaneen.


Laivamatkasta ei sinänsä jäänyt suurta matkailumuistoa, koska lähinnä katselin ohitettuja saaria kokoustilan ikkunasta. Matkalla Ahvenanmaalle laivalla tapasi nimittäin Suomen SF-tutkijoiden joukkio, jonne olin näperrellyt pienoisen paperin alun eli hahmotellut hieman tulevan väikkäritutkimuksen mahdollisuuksia. Nätisti pääsin esittämään esitelmäni ensimmäisenä, sain palautetta (lähinnä tosin siitä kuinka keskeneräinen paperini oli), jonka jälkeen sain rauhassa seurailla muita mielenkiintoisia keskusteluja. Näistä ja Conin akateemisista asioista tosin lupauduin kirjoittelemaan raporttia muualle internetin ääriin, joten en niillä asioilla tässä turhaan mahdollisia lukijoita kiusaa kovin paljoa, vaan keskityn matkailuun ja vapaa-aikaan.

Niinpä hypätäänpä ajassa muutama tunti eteenpäin ja siihen, kun automme (matkustajineen) saapui läpi Maarianhaminan ajettuaan majoituspaikkaamme eli herttaisiin mökkikylään kaupungin ulkopuolella.

Matkakumppanini olivat löytäneet verkkoetsinnöissään tämän verrattain houkea hintaisen alueen, jonka nelihenkiseen mökkiin asetuimme neljäksi yöksi. Mökissä ei ehkä ollut kaapelia, mutta sopivan viileä nukkua ja suihkuvettä: mitä muuta sitä matkailija kaipaakaan.

(Kuvat muuten lähtöpäivältä eli sängyt olivat hieman siistimmässä kunnossa saapuessamme.)

Osa syy siihen, ettemme tai no, minä en ainakaan tarvinnut, suuria luksusmukavuuksia oli se, että mökissä vietetty aika jäi varsin vähäiseksi. Ensimmäisenä päivänäkin vain piipahdimme mökissä heittämättä kamat ja suuntasimme takaisin Maarianhamina keskustaan ja Alandican messukeskukseen, jossa Coni pääasiassa tapahtui. Heti ovien sisäpuolella meitä odotti muistutus yhdestä keskeisimmistä ihmisiä Oolantiin tuoneista asioista tai ennemmin henkilöstä.


Yksi (huom. yksi) Archipelaconin kunniavieraista oli George R.R. Martin. Toisin sanoen tarjolla oli jopa normaalia nyky-conia enemmän A Song of Ice and Firea/Game of Thronesia, mutta onneksi tällä kertaa myös kirjailijan itsensä esittelemänä. Itsekin kävin muun muassa kuuntelemassa, kun George puhui adaptaatiosta eli vaiheesta kirjojen ja television välillä sekä kun hän luki luvun tulevasta kirjasta (Ser Barristan eli mielenkiintoista kyllä hahmo, joka sarjassa on tapettu). Kaiken kaikkiaan Conin ohjelma tarjosi hyvin mielenkiintoisesti SF:ää kirjallisuuden, audiovisuaalisen, musiikin, faniuden, akateemisen tutkimuksen ja lopuksi vielä kritiikin näkökulmasta luoden aika mainion kokonaisuuden oikeastaan kaikesta asiaan liittyvästä ja niiden suhteista.

Mutta nyt eksyn asioiden edelle ja siihen, mistä lupasin olla liikaa jorisematta. Blogin narratiivisissahan olemme vasta saapuneet tapahtumaan, jossa ensimmäisenä suuntasimme avajaisseremoniaan pääsalissa, jonka seinää koristi tapahtuman logo.



Tapahtumassa esiteltiin muun muassa muut kunniavieraat eli kirjailijat Karin Tidbeck ja Johanna Sinisalo, fani Parris McBride ja kriitikko/akateemikko Gary Wolfe. Tämän jälkeen päivään kuului muun muassa keskustelua Hugoista (voi googlata esim Hugo awards controversy, jos haluaa lisätietoa) ja kirjailijakunniavieraiden mainio keskustelu Pohjoismaisesta Kummasta (kirjallisuudesta, jota voisi hieman kuvailla vaikka pohjoismaiseksi versioksi maagisesta realismista, joka on tosin hieman enemmän kosketuksissa fantastisten juuriensa kanssa). Lopuksi vielä oli edellä mainitun musiikin vuoro, kun illan päätti puhallinorkesteri, joka esitti tunnettujen Spefi (spekulatiivinen fiktio eli kattotermi fantasialle, scifille ja kauhulle jne.) -sarjoista ja -elokuvista tuttuja sävelmiä.

Konsertin jälkeen käppäilimme lepäämään takaisin mökille, mutta valitettavasti emme enää ehtineet oman mökkialueemme allasbileisiin. Allas oli jo suljettu, joten jouduimme tyytymään seuraavina iltoina yleisiin Archipelacon-jatkoihin keskustan hotellin altaalla.
Sen sijaan vietimme pienen hetken katsellen maisemia ja mökkialueemme rantalinjaa.

Joku oli tehnyt hiekkarannallemme hiekkapupun.

Seuraavat päivät menivät kokonaisuudessaan varsin pitkälle jo mainittuja elementtejä yhdistellen: kiertelin, yksin tai porukassa, erilaisia ohjelmapaloja, mutta keskittyen varsin suuresta akateemisen antiin: haaveilinhan tämän kanssa puuhailusta enemmän tulevaisuudessa vieläkin. Akateemisten asioiden lisäksi ehdin kuuntelemaan myös esitelmiä spefin tilasta mm. Kiinassa ja Latviassa, joista sai hieman tuntua siihen a) miten totalitaarinen järjestelmä vaikuttaa kirjallisuuteen ja b) miten tieteiskirjallisuus perinne kehittyy (kummatkin siis maita, joissa SF kirjallisuuden tuotto on muutaman kymmenen ihmisen käsissä). Iltaisin kuten mainittua kävimme viettämässä aikaa allasbileissä, joista väsymys tosin ajoi meidät jo ennen pilkkua tuutimaan.

Jottei menisi löpinäksi kaikenlaisesta ohjelmasta niin kerrotaan, että lauantaina Conin ohjelmassa olivat myös naamiaiset, joihin seurueemme olivat tuoneet naftaliineistaan jonkinmoiset asusteet, joissa oli suurelta osin ihan vahingossa lievää disney-teemaa.


Kolme ryhmämme jäsenistä pääsi myös paikallismedia haastatteluihin, joista ainakin omani näytettiin netti-tv:ssä. \../

Oogie ehti myös poseerata paikalla olleella piskuisella rautavaltaistuimella.


Toki Conin lisäksi ehdimme myös hieman turisteilla, josta lisää seuraavassa postauksessa.

keskiviikko 5. elokuuta 2015

28.5.- 2.6.2015: Riika eli Bussilla (ja lautalla) Baltian ytimeen ja takaisin, osa 3: Kirjoja, hattuja ja linnoja


Lauantai-ilta ja -yö päättyi latvialaisiin kotibileisiin, joista en sen enempää raportoi, mutta sanotaanko näin, etteivät ainakaan nämä latvialaiset naapurit juurikaan välittäneet ainakaan korotetuista äänistä ja musiikin jytkeestä. Suomalaisena tämä hiljaisuus ei sinänsä yllättänyt, mutta myöskään poliiseja ei tullut ovelle kolkuttelemaan.

Itse soitin tai oikeastaan soitatin paikalle myöhemmin taksin, jolla aamun jo sarastettua suuntasin takaisin keskustaan. Kuten niin monet muutkin asiat Riikassa, tämäkään ei maksanut liikaa: puoli tuntia taksissa ja hintaa kuusi euroa.


Seuraavana aamuna nukuin yllättäen hieman pidempään, mutta toki turisti ei niin seesteisiä darrapäiviä pidä kuin kotirotta. Niinpä kauniin päivän täydellisesti valjettua suuntasin kohti uusia nähtävyyksiä, joista ensimmäisenä listassa oli paikallinen kirjasto, tai no, paikallinen kansalliskirjasto. Alla oleva rakennus oli osunut silmääni jo aiemmin kävellessäni Daugavan toisella rannalla ja minulle oli selvinnyt jo hieman arkkitehtonisesta visiosta. Ilmeisesti rakennuksen suunnitelma perustuu latvialaiseen myyttiin, jossa viisain kolmesta veljeksestä, joita kolme nyppylää rakennuksen "rinteessä" esittävät, kiipeä kristallihuippuiselle vuorelle rakkaansa perässä.


Ehkä melkein mielenkiintoisempaa kuin hieman tekijänoikeus säädöksien rajalle sijoittuva myytti oli tosielämän tarina kirjaston täytöstä. Kirjasto oli aikoinaan tilattu, koska Riikassa ei ollut varsinaista keskuskirjastoa, vaan kirjat olivat sijoitettua eripuolille kaupunkia sijaitseviin pieniin sektioihin, jotka tekivät tiedonhankinnan välillä hieman hankalaksi. Kansalliskirjaston sitten valmistuttua ongelma oli tietenkin kirjojen siirtäminen suurempaan saliin (jonka osasta alla huono kuva). Tietenkin ongelma oli verrattain pieni 2000-luvun logistiikalle, koska, noh, autot on keksitty. Latvialaiset halusivat kuitenkin tehdä kirjojen retkestä hieman symbolisemman: kuka tahansa paikallinen sai osallistua kirjojen siirtämiseen ottamalla osaa yhteen ihmisketjuista (jotka ovat ilmeisesti Baltiassa aika kova juttu ja jopa vientituote), joita pitkin kirjoja kuljetettiin uuteen kotiinsa. Jokainen kirja siis kulki lukuisten paikallisten käsien kautta: varsin mainiota symboliikkaa siis, varsinkin yhdistettynä tulevaan lainaustoimintaan.

Itsekin voisin nyt lainata kirjoja Latvian kansalliskirjastosta, koska päästäkseni laitokseen, minun piti käydä läpi varsin pitkä operaatio, jossa minut muun muassa kuvattiin ja henkilötietoni kerättiin kulkulupaa varten. Sääli, että edellinen ilta vielä hieman näkyi kasvoistani karmean parran reuhakkeen kanssa (josta kuva myöhemmin) ja lappusesta ei tullut mitään kenellekään esiteltävää.

Seuraavaksi etapiksi sekalaiselle päivälle olin esittänyt tripadvisorista bongaamani hattumuseon, jota katsastamaan kiertelimme takaisin art nouveau/hipsteri/suurlähetystö -alueelle. Paikassa oli kerättynä venäläisen antropologi/miljonäärin henkilökohtainen hattukokoelma miehen mittavilta reissuilta. Hän oli kaupungin sopivan koon takia päättänyt sijoittaa kokoelmansa Riikaan, koska suuremmissa kaupungeissa näin pieni museo olisi helpommin hukkunut massaan. 

Hyvä museo toki nousee massojen yläpuolelle tai näin ainakin idealisti haluaisi ajatella, mutta nyt museo pääsi ilahduttamaan päiväämme Riikassa, joka oli tietenkin onnekasta. Sen noin 500 hatun ja muutaman muun esineen kokoelma pienine lappuineen, jotka sisälsivät kulttuurista informaatiota siitä, kuinka myssyjä ja päähineitä käytettiin kotikulttuureissaan, tarjosi siisteissä ja huolitelluissa tiloissa varsin kompaktin kokemuksen.

Hattuja oli siis aikalailla maapallon kaikista kolkista ja niiden mallit vaihtelivat varsin paljon. Suomeen päästiin neljän tuulen lakkien muodossa, joita löytyi myös ihan kokeiltavaksi asti museon siihen tarkoitetulta osastolta. Vaikka minulla onkin sukujuuria lapista, en katsonut soveliaaksi laittaa tänne kuvia itsestäni tuo hattu päässä, tai no mikään muukaan, koska ne näyttivät myös aikakarmeilta: hatut ja parta eivät sovi yhteen sanon minä.

Osaa muutkin kuin hollantilaiset puujalkineiden käytön. Paikalla oli siis myös muun muassa kenkiä, huiveja ja muita asusteita, mutta hatuilla pääasiassa mentiin. Kuten kuvista näkyy, niitä oli paikalla niin kankaisina, metallisina tai puhvelin kylkiluista tehtyinä, kuten alla oleva.


Museosta pois kävellessä paikallisen koulun edessä tuli vastaan tämä Venus-versiointi: miksei vanhan hedelmällisyyden symbolin materiaaliksi sopisi diskopallomainen peilirakenne.


Samoilla kohdin piti ottaa myös kuva oppaastani, joka sankarillisesti oli kestänyt seuraani jo usean päivän ajan ilman suuria valituksia, vaikka yhden välipäivän pitikin.
Majoitukseeni palattuani oli aika maistella paikallisia herkkuja. Paikallisilla on nimittäin suomalaisiin verrattava rakkaus ruista kohtaan, josta alla kaksi esimerkkiä.
Oikealla verrattain normaali ruispähkinäjogurtti, jollaista toki saa suomestakin muistaakseni, mutta vasemmalla hieman erikoisempi, Kvass, ruisvirvoitusjuoma. Kyseinen drinkki on Latviassa kuulemma suuresti erityisesti nuorten keskuudessa ja sitä juodaan enemmän kuin Coca Colaa... Aika hyvin juomalta, joka maistuu aikalailla nestemäiseltä mämmiltä, ehkä vahvemmin tosin kaljaan vivahtaen. En ole mikään valtava kotikaljan ystävä ja mämminkin nautin yleensä runsaan kerman ja sokerin kanssa (joista jälkimmäistä tässä tosin oli runsaasti), joten ei noussut yhdellä maistamisella omaksi suosikkijuomakseni.

Seuraavana päivänä oppaani pakeni minua työpaikalleen, mutta onneksi olin kehittänyt vaihtoehtoisia suunnitelmia ja suuntasi päiväretkelle noin tunnin päässä olevaan Siguldan kaupunkiin. Blogiani aiemmin lukeneille ei ole suuri yllätys varmaankaan, että paikka tunnettiin lähinnä linnoistaan.


Tämä portti tosin oli ennemminkin palatsin kuin linnan julkisivua, vaikka virallinen nimitys olikin "linna" tuossa alla kukkaisten reunustaman kivetyksen takaa pilkistävä virastorakennukselle.
Sotaisampaan käyttöön tarkoitettua linna tai sen rauniot löytyivät rakennuksen takaa, jonne ne oli noin 800 vuotta sitten pykätty.

Raunioilta sai myös hieman parempaa näkymää "uuteen linnaan".
Niin kuin linnoille usein nykyään on käynyt, tätä linnaakin käytettiin teatteriesityksiin näinä päivinä.
Minun piti itse asiassa käydä vielä yhdellä, hieman ehjemmällä linnalla Siguldassa, mutta alueelle pääsi sen minusta erottavan rotkon yli käytännössä vain köysiradalla. Se olisikin kuulostanut ihan siistiltä, jos minua ennen sinne ei olisi osunut bussilastillista turisteja. Päästäkseni linnaa lähellekään, minun olisi pitänyt odottaa jonossa seisten (paikassa ei ollut mahdollisuutta varata paikkaa muuten) noin puolitoista tuntia ja tietenkin noin saman verran takaisin tullessa. Päätin, että yksi linna riitti ja palasin Riikaan.
Riikassa kiipesin vielä yhden vallanmonumentin huipulle, nimittäin päätin poiketa katsomaan näköaloja aiemmin mainitsemassani "Stalinin synttärikakussa" eli nykyisessä Latvian Tiedeakatemiassa. Rakennus, josta löytyy isompi versio Varsovasta, jonka olin nähnyt noin, hitto vie, seitsemän vuotta sitten, oli siis rakennettu neuvostovallan symboliksi ja erityisesti sen pääjehun Stalinin. Lempinimensä rakennus sai siitä, että se avattiin Stalinin syntymäpäiväksi ja loput hoiti muoto. Noh, oli tausta mikä vain, rakennuksen tuuliselta huipulta sai mainioita kuvia yli kaupungin ja alle puoleen hintaan verrattuna Petterin kirkon torniin, jossa aiemmin kävin. Kaiken lisäksi ilman oli nyt paljon perjantaita parempi, joten sinänsä harmitti, että maksoi kirkon tornista aiemmin kokonaiset 9e sumuisella ilmalla verrattuna neljään euroon aurinkoisena maanantaina.
Panorama kaupungin yli.

Maanantai-iltana piipahdimme vielä oppaani kanssa syömässä paikallisessa kasvisravintolassa Fat Pumpkinissa, jonka ruuat olivat varsin mainioita, vaikka ehkä normaalia Latvian tasoa hieman kalliimpia. Hienoisen käyskentelyn jälkeen jätin oppaalleni hyvästit ja suuntasin pakkaamaan ja nukkumaan. Seuraavana aamuna hilpaisin bussiasemalle ja katselin taas leffoja (A Dangerous Method, ei ihan niin hyvä kuin odotin ja uusin Turtles, joka taas oli parempi kuin odotin, vaikka vääristikin minun kaanoniini kuuluvaa Tikun syntytarinaa) Tallinnaan asti, josta lautta toi takaisin Suomen puolelle. Tosin lautta oli eri kuin alun perin suunnittelin: se lautta, jolla minun piti matkustaa meni korjaukseen, joten jouduin vaihtamaan yhtiötä. Näin ollen minulla on yksi käyttämätön tiketti välille Tallinna-Helsinki voimassa lokakuulle asti, pitää ilmeisesti palata vielä Baltiaan.