1.7.-14.10.2013: Kotimaanmatkailua 3: Pyhiä paikkoja, pyhiinvaelluksia ja nörtteilyä

Vuoden 2013 kotimaanmatkailulle muodostui puolivahingossa puolittainen teema: tunnuin kiertävän erilaisia pyhiä paikkoja. Toki kiertäminen on tässä tapauksessa ehkä harhaanjohtava ilmaus, koska vuoden kotimaanturisteiluni keskittyi varsin vahvasti pääkaupunkiseudulle ja entisten ja nykyisen kotikaupunkini ympäristöön. Toisaalta nirsoudesta minua ei voi suuresti syyttää, päätyihän turisteilukohteekseni muun muassa Lahti, pikemminkin kohtalo ohjasi minut vain tutustumaan näihin näkökulmaltani melkein itsestäänselviin kohteisiin.

Vuoden ensimmäiseksi turisteilu ja siksi mainituksia pyhiinvaelluskohteeksi valikoitui Lahden kisapuisto. Noin 40km päässä kasvaneena Lahdella voi katsoa olleen joskus erityisaseman maailmankuvassani: se oli kotiseudulta katsottuna se lähin suurempi kaupunki. Myöhempi elämä paljasti sitten Lahden pienuuden ja korosti jo sen aiemmin arvioitua nuhjuutta siihen rajaan, että jos Suomen väkiluvultaan suurimmat kaupungit linjattaisiin, se olisi viimeisiä paikkoja, johon niistä muuttaisin. Toki kulttuuririntamalla en ole tainnut antaa Lahdelle suurta mahdollisuutta, en ole esim. vieraillut yhdessäkään lahtelaisessa museossa (Hiihtomuseo? Yeah, right.) enkä mennyt nytkään, sen sijaan lähdin osoittamaan kunnioitustaan kaupungin suurimmalle pojalle, kaikkien aikojen suomalaiselle jalkapalloilijalle ja näin ollen suurimmalle urheilijalle, Jari Litmaselle.

Lahden kisapuistoonhan lähelle linja-autoasemaa oli jo melkein kolme vuotta aeimmin pystytetty patsas tuolle suomalaissuuruudelle; patsas, jonka kohde nousee arvostuksen asteikolle muun muassa erään rautatieaseman lähettyvillä sijaitsevan hevostelevan patsaan yläpuolelle silmissäni kevyestikin. (Olen nykyisen perinteitä arvostamattoman hulttiosukupolven malliedustaja.) Paikan päällä vasta minulle selvisi, että Jarin patsaan paljastus oli kauniisti ajoitettu Suomalaisen kirjallisuuden päivälle, onhan jalkapallo parhaimmillaan runollista proosaa urheilun muodossa. Samalla Jari nostettiin kansallisessa merkityksessä samaan kategoriaan kuin Aleksis Kivi ja, no, minä, sattuuhan syntymäpäiväni juuri tuolla kyseiselle päivämäärälle.

Kesällä 2013 päädyin myös tavallista huomattavasti pidemmälle vierailulle Helsinkiin. Kavereideni lähtiessä ulkomaanmatkailemaan (no Tallinnaan), sain haltuuni heidän asuntonsa kokonaiseksi viideksi päiväksi. Vaikka pääosan tästä ajasta täyttikin erääseen tapahtumaan osallistuminen, jäi samalla aikaa myös turisteilulle. Ehdin muun muassa tutustua siihen pytinkiin, josta kylä sen "Isolle kirkolle" lempinimensä on saanut.

Kävin siis hengailemassa kaikessa rauhassa Senaatintorin kirkolla eli Helsingin tuomiokirkolla, tuolla ikonisella valkoisella hieman antiikkivaikutteisella pytingillä. Ulkoapäin kirkko näytti kyseisenä päivänä erityisen kauniilta, kylpiessään sinisessä taivaassa ja antaessa ilta-auringon valaista entisestään sen julkisivua.

Sisältä kirkko sen sijaan oli pienoinen pettymys. Ehkä kaipasin valkoisen julkisivun ihastelun jälkeen pientä kontrastia, mutta sisätiloissa jatkettiin valkoisuudella, joka korostui ulkopuolta vähemmän koristeellisuuden ja ympäristön värien puuttuessa. Hetkisen katseltuani ja pikkuisen alasistuttuani suuntasinkin katselemaan kirkon ulkoseinää.

Illuminatihan se sieltä löytyi. Salaliittoa kaikki tyynni.

Roomalaissotilas heittää jatimatikkinsa jokeen taivaallisen viestintuojan tullessa.

No ehkä rumempana päivänä olisi sisätiloja arvostanut enemmän, mutta tänä kauniina kesäisenä päivänä ulkona käyskentely kiinnosti paljon enemmän. Niinpä suuntasin kulkuni kohti Espaa ja sen keskuksessa kulkevaa puistoa.

Ihmisiä täynnä olevan puiston päästä löytyi myös erään vanhan vaikuttajan pysti. Merkittävähän miehen rooli toki on Suomen historiassa, mutta hänen kirjallisien ansioiden suhteen olen aika samoilla linjoilla kuin tuo Johan Ludwigin päällä istuva ja tekosiaan tekevä lokki.

Seuraavana päivänä alkoikin minun kaupunkiin tuonut tapahtuma eli Finncon tai itseasiassa sen yhteyteen kuuluva Finfar eli suomalaisten spekulatiivisen fiktion tutkijoiden tapaaminen. Ehkä tämän kunniaksi Helsingin keskustaa koristivat varsin mielenkiintoiset taideteokset. 

Finfar itsessään oli vain joukko ihmisiä pikkuisessa luokassa, joten siellä en paljoa kuvaillut. Siirtyä voi siis suoraan itse emätapahtumaan eli Finnconiin, joka siis on Spekulatiivisen fiktion (fantasia, scifi, kauhu jne) oma kokoontuminen täynnänsä paitsi myyntitiskejä myös erilaisia luentoja, paneeleja ja kokoontumisia. 2013 tapahtumahan järjestettiin Helsingin Kaapelitehtaalla, joten pääsipä tutustumaan tähänkin ikoniseen rakennuskompleksiin.

Mukana oli erilaisia keskusteluja, vieraita muista maista ja esitelmiä, kuten esim nämä X-menin queer-metaforisuutta (oma väännös) eli kuinka elokuvasarja käsittelee sukupuolivähemmistöjä käsittelevä ja Don Rosan ankkiksia käsittelevä jo lähes perinteinen luento.

Iltajuhlissa oli myös kääpiöitä. He voittivat pukupalkinnon tapahtumassa, jossa siis varsin monilla on tapana hiippailla erilaisissa asuissa, joiden inspiraationa on usein jokin teos.

Ehkä mielenkiintoisin käymistäni luennoista oli tämä alla oleva paneelimaisempi luento naishahmojen arkkityypeistä (Jung et al.) popkulttuurissa.

Ah, "vanha kunnon" jääkaappinainen. Ideana siis, että usein vahvatkin naishahmot uhrataan julmasti ja väkivaltaisesti vain saadakseen heille läheisille miessankareille motiivi, joka tekee hahmon mielenkiintoisemmaksi, esim kostonhimoiseksi tai muuten vain epävakaaksi. Kuvassa termin suoraan inspiroinut Green Lantern -tarina. Lisää ja koko sivun voi katsoa täältä http://lby3.com/wir/ .

Siis kaiken kaikkiaan luennolla kerrattiin sitä faktaa, että naishahmomarkkinat erityisesti tietyissä median muodoissa ovat varsin köyhät. Tilanteen parantamiseksi on julkaistu yllä mainittu kirjakin, josta saattaa olla apua, jos haluaa lähteä asiantilaa parantamaan.

Vierailuni kruunasi lopuksi vielä Finnconin hälvettyä Patti Smithin keikka, jonka takia pääsin tutustumaan myös Helsingin Musiikkitaloon. Ihan jees varmaan paikaksi istumakeikoille, mutta olisi kyllä halunnut päästä lähelle lavaa ja esiintyjiä tällä keikalla, joka ei nyt tässä salissa oikein onnistunut. Toisaalta takarivissä oli se hyvä puoli, että ainakin pystyi seisomaan ja hyppimään ainakin itsekseen ilman toisia pahemmin häiritsemättä.

Myös seuraava matkailuni kohdistui alkujaan Helsinkiin, vaikka tällä kerralla kaupunki toimikin ennemmin välipysäkkinä. Matkalla kohti suurempaa maailmaa, vaikkakin pienempää maata eli aiemmin raportoitua Sloveniaa, minulle jäi hetki Helsingissä ennen kuin yösijan tarjoajani pääsi töistä. Niinpa hengailin hetken Kaisanieman kasvitieteellisessä puutarhassa. Alla sivulla näkyvään päärakennukseen en valitettavasti päässyt sen ollessa korjailujen kohteena, mutta käppäilin hetken ja katselin kukkia ja kaakattajia.

Koska aikaa vielä oli, päätin vierailla myös majapaikastani vain lyhyen matkan päässä mäen päällä nötköttävässä kirkossa eli Kallion kirkossa. Ensin kirkko suhteessa hieman lähempänä olleeseen koristeeseen/taideteokseen, joka oli Kallioon jostain syystä pystytetty.

Kirkko sen "takaapäin" eli pääovien suunnasta.

Sisältä kirkko ei tarjonnut paljoa muuta kuin mukavan kiven tuoman viileyden, mutta isäntäni tullessa kotiin ei minulla olisi aikaa suurempaan haahuluun ollutkaan. Niinpä siirsin kamani majapaikkaan ja lähdin itse kohti illan konserttia, joka toki matkan lisäksi oli tärkeä tekijä Helsingissä vierailulleni eli Neil Young & Crazy Horse ynnä muista esiintyjiä.

Paikalla oli siis Heposen lisäksi myös suomalaisista huipuista kerätty tähtisikermä, joka esitti muutamia omia kappaleitaan ja rytmimusiikin klassikoita. Mukana muun muassa Tuomo, Jonna Tervomaa ja Ketola. 

Viimeinen lämppäri oli J. Karjalainen. Juuri ennen hänen aloittamistaan eli jo pari tuntia paikalla seisoneena, edessäni olleeseen hajurakoon tunki kaksimetrinen mies leveine hartioineen. Pelkäsin jo kokemukseni huonontuneen sen kolossin takana huomattavasti. Onneksi, mutta hämmentävästi, mies kävi katsomassa vain J. Karjalaisen, josta suuren osankin kirjoitteli tekstiviestiä taputti kerran ja lähti. J. Karjalainen oli varsin hyvä, mutta ei tietenkään pääesiintyjän tasoinen.

Ruodarit kiireisinä töisssään.

Heppa täydessä laukassa. Crazy Horsen osalta ei voi oikein puhua ravista, sen verran vikuroiva koni on kyseessä, mutta, ah, kun bändi pääsi vauhtiin ei pieniä mutkia, tahteja tai männynkäpyjä katseltu.

Vetihän se Niilo pienen soolokeikankin, mutta pääasia oli kokonaisuus. Young ja heposet vetivät sellaisen shown, että fanipoika tärisi vielä tunteja jälkikäteen. Ehkä parhaita keikkoja ikinä. Rujoa kauneutta ja sanatonta viestintää ja toki upean Fuckin' Upin kohdalla myös hyvin suoraviivaista verbaalista kanssakäymistä. :)


Paluuni Sloveniasta noin viikko myöhemmin tarjosi vielä yhden mahdollisuuden Helsingin tutkimiselle. Rauhallisena hetkenä olin lukenut erään Finncon vieraan blogia, joka kertoi vierailustaan Temppeliaukion kirkossa, joka sai itseni hieman taas harmistumaan; ameriikan eläjä oli nähnyt maani pääkaupungista enemmän kuin minä (joka tosin on luonnollista ihan turisteilun luonnetta ajatellen verrattaessa maassa asumiseen). Helsingissä minun muutenkin piti mennä hostelliin yöksi muiden majoitusten ollessa varattuja ja kätevästi reitti hostellille meni läheltä kirkkoa. 

.

Matkalla kirkolle tuli vastaan tämä mainio esimerkki turisteilun ja normaalin Helsingin reissun välillä: Kävellessäni kirkolle tajusin käveleväni Levykauppa X:n ohi, jossa olin käynyt jo kerran aiemmin samana kesänä ja lukuisia kertoja ennen sitä. Kirkko oli levykaupasta vain sadan metrin päästä ja näkyi kaupalta, mutta en ollut koskaan tajunnut asiaa.

Vain 20 metrin päässä kaupasta oli muuten talo, jossa F.E. Sillanpää oli asunut ja kirjoittanut.

Sisältä itse kirkko oli vähintäänkin ainut laatuinen, vaikken ihmisten vilinässä päässyt sen tilasta ja tunnelmasta paljoa nauttimaan. Kiviseinät olivat mielenkiintoiset ja kupoli varsin näyttävä, mutta tilan aukeus ja valoisuus ehkä korostivat vain ihmismäärää, joka ainakin osttain olisi voinut häipyä toisissa kirkoissa pylväiden ja muiden rakennelmien sekaan.

Viimeinen kotimaanmatkani turistitarkoituksissa sijoittui myöhempään syksyyn ja lähemmäksi kotia. Lähdimme vihdoin kavereiden kanssa pitkään puhutulle visiitille Kolin kansallispuistoon.

Maisemia katsellessa voi ehkä ymmärtää, miksi tämä on nimetty Suomen kansallismaisemaksi eli siis tukuttain johtavia kuvataiteilijoita parveili tänne kansallisromantiikan kukoistaessa. Toki metsää, järviä, kallioita ja saaria on muuallakin, mutta aika hienostihan ne täällä yhdistyy.

Tavallinen selfie muuttui posefestiksi.

Ja muutamat ystäväni päättivät vahvistaa stereotypiaa, että suomalaiset halailevat puita. Toki he tekivät sen varsin erikoiselle yksilölle.