27.2.-6.3.2014. Englannin eteläisempää puolta: Osa 4, loppuvierailu "Englannin aurinkorannikolla"

Plymouthille oli aikaa runsaastikin aikataulussani, joten päätin yhdessä oppaani kanssa pätkäistä hieman sille varatusta ajasta myös lähiseudulle. Katsellessamme mahdollisia vierailupaikkoja, päätimme käväistä Torquayssa. Kaupunki oli mukavalla etäisyydellä ja olihan se ainakin nimellisesti tuttu yhdestä kaikkien aikojen brittiläisistä komediasarjoista eli Fawlty Towersista eli kotoisammin Pitkän Jussin majatalosta.

Saavuimme tänne Englannin Rivieraksikin kutsuttuun paikkaan hieman sesongin ulkopuolella, jossa oli toki turistien puutteessa puolensa, mutta omat hankaluutensakin. Saapuessamme olimme jo suhteellisen nälkäisiä ja vain harvat paikat pitivät itseään tähän aikaan vuodesta luonaan jälkeen auki. Niinpä todella viihtyisän näköinen pubi, jossa olisimme halunneet syödä ohjasi meidät varsin tympeään ketjuravintolaan, jossa hintalaatusuhdetta oli vain ilmaisessa limsassa (joka toki sinänsä oli mainio, mutta) jota olisi pitänyt juoda kymmeniä litroja, että se olisi korvannut sapuskan laaduttomuuden.

Sulattamaan laadutonta ruokaa lähdimme tallustelemaan pitkin rantakallioita kiertäneitä penkereisiä polkuja, joista katselimme kohti merta, joka varmasti auringon pilkistellessä olisi ollut kauniin turkoosi.

Nyt saimme lähinnä katsella tyhjiä hotelleja, taivasta peittäneitä pilviä ja näitä poloisia pingviinejä, jotka paikallisessa meriparkissa viettivät aikaansa turisteja varmastikin innolla odotellen. Kaunis ja varmasti mieluinen elinympäristö pohjoisen linnuille, eikös vain?

Tunnettiinhan Torquay myös tämän kirjailijan eräänä keskeisenä maisemana. Tosin hieman samalla tavalla puolet lähialueen kylistä mainostivat itseään, kuten Bathin alueella, joka kylällä tuntui olevan yhteys Jane Austeniin. Itse olin siis enemmän kiinnostunut komedia-yhteyksistä, mutta Fawlty Towersin esikuvana toiminut hotelli sijaitsi muutamia kilometrejä keskustasta, joten päätimme jättää vierailun väliin.

Ehkä koska en ole vieraillut Rivieralla, Torquaysta tuli ennemmin mieleen kaikkine hotelleineen ja turisteille suunnattuine kauppoineen ennemmin Kanarian saaret.

Tosin en Kanariallakaan ollut nähnyt mitään ihan näin arveluttavaa kuin nämä paikallisessa turistikaupassa saatavilla olleet pehmolelut. Melkein alkoi tekemään suomalaista karkkia mieli...

Palasimme suhteellisen lyhyen vierailun jälkeen takaisin Plymouthiin, jossa ilta meni rauhallisesti. Seuraavana päivänä kaupunki halusikin pistää kilpailevia kaupunkeja paremmaksi ja järjesti oikein mukavan ja paljon lähemmäksi aurinkorannikkoa pääsen ilman, jossa sopi vaikka palata käyskentelemään Barbicanille.

Nyt hieman aiemmin kulkemieni katujen sivusta löytyi muun muassa mukavia kirjadivareita ja myös tämä toinen muraali, jonka samainen taiteilija kuin aiemmin näkemänikin oli tehnyt.

Päivän vierailulle Barbicanille oli ihan selkeä pääkohteensa. Alueella sijaisti nimittäin Englannin vanhin ginitislaamo, joten halusin vilkaista, miten nämä tislaamot eroavat aiemman käymistäni whiskynvalmistuspaikoista. Vaikkei ginin ja kirkkaiden ystävä ehkä normaalisti olekaan, kulttuurisesta kiinnostuksesta mukaani tuli myös matkakumppanini. 

Kierros tarjosikin varsin mielenkiintoista tietoa. Esimerkiksi selvisi, että gini on verrattain nuori juoma britteinsaarilla, se tuli vasta Oranssin Viljamin mukana 1600-luvun lopulla Alankomaista ja sen suosittu kyytipoika eli Schweppes kehitettiin sen rinnalle jo 1800-luvun loppupuolella. Pienempi pullo ylemmässä kuvassa juuri kyseisen lafkan tonic-vettä.

Hieman kierroksen pisteitä tosin pudotti se, ettei sillä saanut kuvata ja erityisesti se, että syyksi tällä yritettiin selittää, että alkoholi on helposti syttyvää. Kun sanoin, ettei tämä ole estänyt kuvausta esim whiskytislaamoille, opas itsekin myönsi tuon olevan ihan tekaistu syy, mutta säännöt ovat kuulemma silti säännöt.

Noh, mutta kulttuuriselta kannalta kierros oli silti mielenkiintoinen. Kävi mm ilmi, että 1800-luvulla perustettu tislaamo sijaitsi entisen luostarin tiloissa, joka oli tietenkin päätynyt Henri Kasin jäljiltä muihin tehtäviin. Taustan takia kuitenkin pullossa oli vieläkin munkin kuva, joka myös mainostaa tässä giniä, ja ennen munkin jalkojen kuivuminen merkitsi tarvetta ostaa uusi pullo. Rakennushan oli muun muassa niitä harvoja, jotka selvisivät aikoinaan WWII pommituksista ja niin suuri oli ilo tämän takia, että asiasta kerrottiin brittien laivastolle, joka oli päiväannokseni nauttinut kyseistä giniä jo pitkään samalla kehittäen muun muassa maailman ensimmäisiä drinkkejä, erillisellä sähkeellä.

Kierroksen jälkeen, jonka lopuksi sai hieman maistiaisia muuten ja myös mukavasti haistella eri yrttejä joita tähän varsin maukkaaseen giniin, jota nautin nyt tätä kirjoittaessakin, kuuluu, sai myös ihan yläkerran baarissa baarimestarin sekoittamat gintonikit, jotka olivat parhaat tätä normaalisti inhokkijuomiini kuuluvaa drinkkiä, jota olen ikuna maistanut.

Kierroksen jälkeen suuntasimme tutkimaan lähiseudun katuja etsien teepaikkaa perienglantilaisittain. Emme heti löytäneet teetä, mutta löysimme tämän Elisabetin aikaisen puutarhan.

Paikasta löytyi myös Mayflowerin matkustajille omistettu kyltti, josta kävi ilmi matkan osallistujat ja heidän ammattinsa.

Valitettavasti puutarhan kyljessä ollut kahvila oli kiinni, mutta meren rannalta löysimme onneksi varsin viihtyisän paikan, josta sai Cornwallilaista tai Devonilaista kermateetä eli siis Devonshire/Cornish Cream Tea. Kyseessä siis tee, jonka hiukopalana oli skonssi, jonka sai täyttää makunsa mukaan (eli henkilökohtaisesti kaikella tarjotulla) hillolla ja clotted creamilla eli hyvin paksulla, lähes voimaisella kermalla. Nams nams.

Illalla sain vielä maistaa amerikkalaisia herkkuja, kun vaihtari-pohjoisamerikkalaiset järjestivät asuntolassa, jonne viimeiseksi yöksi majoituin, pancake-illan. Makean jälkeen nukuin muutaman tunnin ja sitten kello kolmen jälkeen suuntasin Heathrow'lle menevään bussiin. Bussi aiheutti omanlaisensa aamuherätyksen, joka nyt oli nimellinen, koska en osaa nukkua busseissa, olemalla noin tunnin myöhässä, joten sain iloisesti hieman juoksennella lentoasemalla, mutta lopulta onnistuin kuitenkin ostamaan muun muassa perinteisen Murakamin, streak stays alive, ja ehdin myös koneeseen. Joensuuhun saavuin vasta myöhään illalla noin 15h yhtäjaksoisen matkustamisen jälkeen, mutta matka oli sen väsymyksen arvoinen.

27.2.-6.3.2014. Englannin eteläisempää puolta: Osa 3, ensimmäinen päivä Plymouthissa

Saavuimme siis Plymouthiin, jossa asetuimme jälleen hotelliin. Hotelliin, josta oli matkaa kumppanini asuntolaan noin 100m. Toki hänen huoneensa oli hyvin pieni ja asuntolassa oli aiemmin riehunut lavantauti (yeah, typhoid, joten luulin, että sitä ei oltu nähty sitten 1900-luvun alun New Yorkin), joten ei minua hirveästi haitannut. Harmillisesti Jury's Inn osoittautui pienoiseksi pettymykseksi Red Lion jälkeen tai sanotaanko, että se osoitti, kuinka hyvä diili leijona oli ollut. Jury's Inn oli ihan perushotelli, mutta monta jellonassa ilahduttanutta asiaa, kuten esimerkiksi ilmaista hiusverkkoa, karkkeja tyynyllä ja flapjackeja osana huoneen automaattista aamiaisvalikoimaa jäi kaipaamaan. Ai niin, ja Juryssa oli maksullinen wifi. Missä itseään kunnioittavassa hotellissa on enää maksullinen wifi. Ja se oli vielä kallis. Kerpele. Mutta mutta, eipä siellä hotellissa öiden lisäksi tullut aikaa vietettyä. Tai no tuli muutama ilta, mutta ne ei haitannut, koska joltain kanavalta tuli kokoajan joko Qi tai Never Mind the Buzzcocks.

Anyways, sillä aikaa kun eräs vaihtari lähti seuraavana päivän luennoille, minä lähdin tutustumaan kaupunkiin. Tietenkin kävin heti hieman shoppailemassa paikallisessa HMV:ssä ja tarkastin olisiko muutamia Robin Hobbin kirjoja kovakantisina vielä Waterstonesilla (ei ollut :/ ), joiden jälkeen suuntasin kohti kaupungin vanhinta osaa eli satamanlähettyvillä sijaistsevaa Barbicania.

Plymouth oli, kuten Southamptonkin, pommitettu satamakaupunkina Toisen maailmansodan aikana varsin maantasalle. Pieneksi onnekseen kaupunki ei kuitenkaan, mitä ilmeisimmin ollut niin suuri kohden kuin toinen mainittu, koska siitä jäi jotain jäljellekin tai ainakin kaupungin asukkaat olivat suhtautuneet uudelleen rakennukseen hieman suuremmalla rakkaudelle. Niinpä esimerkiksi rannan lähellä sijainnut Barbicanin alue oli saanut ihan mukavan kuosin uudelleenrakennuksenkin kautta. Entisen merimiesten temmellyskentän tilalle oli noussut hieman boheemialue, jonka pienten kaartuvien katujen keskelle mahtui kaikenlaista pikkukauppaa, muun muassa divareita ja erilaisia antiikkiliikkeitä. Toki paikalla oli vieläkin varsin raju maine yöelämänsä suhteen, ilmeisesti kaikki merimiehet eivät olleet kotisatamaansa jättäneet tai sitten sen olivat löytäneet opiskelijat.

Tässä talossa sijaisti ensimmäinen sekalaisten antiikkipuotien ketju, josta olisin voinut ostaa muun muassa taulun, jossa oli kaikkien alkuperäisen Star Trek -sarjan näyttelijöiden nimmarit. Harmillisesti ei ollut 150 puntaa ylimääräistä. Toki kaikki paikan koristeet eivät olleet ihan yhtä hyvällä maulla valittuja, kuten alemman kuvan muovilammikosta saattaa päätellä. Lähteen päällä siis paikan nimeä kantava Crystal Dragon. Paikallinen taiteilija oli maalannut sisäänkäynnin päälle kookkaan freskon, mutta ilmeisesti meri-ilma oli käynyt taiteen kohtaloksi, eikä kukaan ollut jaksanut kunnostaa.

Ainakin amerikkalaisten silmissä Plymouth tunnetaan yhdestä asiasta: erään Mayflower-laivan lähtösatamana toimimisesta. Täältä siis aikoinaan lähtivät ns Pilgrim Fatherit liikkeelle suuntanaan ameriiikan maa ja mahdollisuus intiaanien joukkoteurastukseen. Tuota tapahtumaa muistamaan kaupungin satamaan oli rakennettu yllä oleva juhlava kaari, jolta pystyi ottamaan kuvia laskuveden vaivaamasta satamasta. Toki tuo tapahtuma ei ollut ainoa murhamiesten seikkailu; myös kapteeni Cook lähti aikoinaan meriretkilleen juuri täältä.

Kuten mainittua tapanani Englannissa ja muissakin maissa on ollut maistella paikallisia ruokia. Englannissa nämä ovat usein olleet pettymyksiä ja suurimpana niistä ehkä aina Fish and Chips. Ei niin, että ne syömäni fisu ja ranskalaisannokset olisivat kauheimpia kokemuksia englantilaisesta keittiöstä olleet, itseasiassa suht kaukana siitä, mutta ei niissäkään silti makua ole ollut. Minulle oli edellisten reissujeni jälkeen natiivit lupailleet, että ongelmana oli vain ollut lokaatio: en ollut syönyt annosta meren äärellä. Niinpä tällä reissulla päätin antaa aterialle vielä mahdollisuuden.

Valitsin siis Plymouthin satamasta kehutun ja mukavan näköisen (vaikkakin rakennustelineiden ulkoa peittämän) mereneläviin erikoistuneen ravintolan, jossa tilasin ison fisupotut ja tietenkin Magnersin. Täytyy sanoa, että parhaat tähän mennessä. Chipsit olivat tyypillisen mauttomia, mutta ainakin rapeita. Kala oli toki vain uppopaistettua, mutta juuri oikeaan tilaan saakka ja batter oli rapeaa. Lisäksi mukana oli herneitä, keitettyjä purkkiherneitä (nams, jaan näiden suhteen Anthony Bourdainin kanssa rakkauden) ja tartar-kastike oli mainiota. Ei vieläkään mikään kulinaristinen herkku, mutta hintalaatusuhteeltaan jo erinomainen luonas (iso annos 8 puntaa, Magners 4 [well worth it]).

Kalaruuan jälkeen mietin, mitä tekisin ja totesin, että voisin seurailla syömäni fisun lajitovereiden elämää paikallisessa Maritime Aquariumissa, joka löytyi muutaman sadan metrin päästä. Pulitin siis varsin tyyriin 12£ pääsymaksun ja menin katselemaan opetuksellista mereneläjien kavalkaadia.

Kokemus oli mukava, välillä jopa aika huima. Erityisesti paikka, jossa pääsi seisomaan tunnelissa, jonka yli jättiläismaiset rauskut ja hait muiden kalaparvien kera liukuivat oli aika huimaava. Toki, jos matkuistaisi jonkinlaiseen tropiikkiin ja laittaisi sukellusvermeet päälle, voisi olla vielä makeampaa, mutta tämä olis siistein hetkeni merenelävien kanssa tähän astisessa elämässäni.

Tullessani ulos akvariosta, ilma oli kauniisti kirkastunut. Pilviä oli taivaalla aikaisempaan huomattavasti vähemmän ja aurinko lämmitti säteillään. Niinpä en vielä lopettanut talsimistani vaan jatkoin sitä pitkin meren rantaa kohti kaupungin tunnetuinta nurmikkoa. Matkalla tuli vastaan muun muassa tämä vapaapaini finisherin tekemisen kieltävä taulu.

Kulkuni merenrantaa pitkin vei Plymouth Hoelle eli nurmikkoa alueelle, josta legendojen mukaan alimman kuvan mies eli Francis Drake näki Espanjalaisen armadan lähestyvän. Iso tuulinen kenttä, jota ei varmaan Francisin aikana pilannut iso parkkipaikka.

Käppäilen tuuliselta Hoelta vielä keskustaan, jossa kuvasin muun muassa paikallisen yliopiston päärakennuksen, joka sinänsä on ihan fiini.

Tässä paikallinen kauppakeskus Drake Circus ja sen seinässä oleva keskiaikaisen kartan replika.

Lähellä hotelliamme, joka itseasiassa näkyy taustalla, oli yksi natsien jättämä matkamuisto: Toisen maailmansodan aikana pommitettu kirkko, jota ei oltu uudelleen rakennettu vaan sen seinät oli vain jätetty liikenneympyrän keskelle.

27.2.-6.3.2014. Englannin eteläisempää puolta: Osa 2, Bath ja Salisbury, kylpylöitä ja katedraaleja

Toisena kokonaisena päivänäni Englannissa kohteena oli Bath. Olin kuullut paljon hyvää kaupungin kauneudesta ja onneksi kertomukset eivät olleet liioiteltuja: selkeästi näteimpiä kaupunkeja, jonka olen Britteinsaarilla kohdannut, vaikka kilpailu ei aina olekaan kovaa.

Junailimme kaupunkiin Salisburysta. Tänä päivänä ilma oli tehnyt melkein täyskäännöksen edellisen päivän koirailuista, joten pääsimme nauttimaan nätin arkkitehtuurin seassa käyskentelystä varsin huolettomin mielin. Tästä huolimatta päädyimme tosin viettämään suhteellisen paljon aikaa erilaisissa sisätiloissa. Ihan perinteitäkin kunnioittaen ensimmäinen näistä oli kirkko tai tarkemmin ottaen luostarikirkko eli Abbey.

Bath Abbeyn mielenkiintoisin ulkoarkkitehtooninen tekijä oli sen sivuja pitkin kiipeilevät enkelit. Mahtoivatko nämä heidän kipuamansa portaat kuvata kuuluisia Jaakopin tikkaita?

Sisältä Abbey oli varsin komea kermaisessa korkeudessaan. Ei nyt välttämättä henkeä salpaava, mutta varsin mainio maansa kirkkotaiteen edustaja, jossa oli varsin runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten tämä saarnastuolin kirjapidikekotka.

Enkeliteema (joka ei nyt sinänsä ole kauhean harvinainen kirkoissa) jatkui vahvana sisälläkin.

Erityisesti paikallisista siiveikkäistä androgyyneistä taruolennoista mieleeni olivat nämä musikanttienkelit, jotka kantoivat varsin monimuotoista soitinvalikoimaa. Harvoin kuulee esimerkiksi puhuttavan taivaallisista haitareista (tai siis tässä yhteydessä) tai tuubista. Ei taida sekään torvi, jolla kostonenkelit laskettelevat Sodoman ja Gomorran niskaan tulta ja tappuraa olla tuubanmuotoinen.

Seuraavaksi suuntasimme kaupungin keskusaukion toiselle laidalle ja kaupungille sen nimensä tuoneeseen kylpyläkompleksiin tai siis sen raunioilla rakennettuun museoon ehkä pikemminkin. Bath kun aikoinaan oli kovasti noin parituhatta vuotta sitten saapuneiden roomalaisten mieleen sen alta kumpuavan kuuman lähteen vuoksi, jonka paikalle roomalaiset rakensivat saaren muuten niin kurjan ilmaston kestämistä auttamaan kotiseuduista muistuttavan kylpylän.

Astuessamme sisään museoon meille sattui muuten pienoinen tuuri. Todistellessani lippua ostaessani opiskelijuuttani satuin mainitsemaan, että kyseessä on suomalainen kortti, jolloin myyjä alkoi puhumaan meille kansamme kieltä. Tarkempi vilkaisu nimilappuun paljasti myyjän nimeksi Merja. Kyseinen rouva oli kuulemma avioliiton kautta päätynyt Englantiin ja sitten Bathin kylpylän lipunmyyjäksi. Pääsimme sisään lastenlippujen hinnalla, mikä oli toki mukavaa. Joskus on hyötyä olla suomalainen. Joskus. 

Kuvassa näkyvät korokkeet ja pilarit rakennettiin 1800-luvulla alkuperäisen kylpylän tarkastelun helpottamiseksi aka turistien vuoksi. Alkuperäisestä roomalaisesta kylpylästä on sinänsä varsin vähän jäljellä, joka on toisaalta ymmärrettävääkin ajatellen, että paikalla kylvettiin pitkään keisarikunnan intressien saareen loputtua.

Esimerkiksi tämä koristefantti ei ollut paikalla vielä roomalaisten aikaan.

Sen sijaan tämä alkuperäinen kuumasta lähteestä tuleva virtaus sekä kuumahuoneen lattiatuet ovat jostain parin tuhannenvuoden takaa eli jo muinaiset...

Sisätilojen jälkeen suuntasimme hieman sivumpaan vilkuilemaan hieman ulkoilmakohteita, kuten Bathille osan kuuluisuuttaan antaneita arkkitehtoonisia nähtävyyksiä. Yllä the Circus, joka taitaa ennemmin viitata pyöreään muotoon kuin karnivaali-ihmisten läsnäoloon ja The Royal Crescent kaukaisuudesta kuvattuna.

Käyskentely jatkui lopulta kuitenkin taas sisätiloihin, tutustumaan kummallekin matkaajalle eniten Bathia tutuksi tehneen kirjailija Jane Austenin elelyyn alueella. Pientä esipuhetta lukuunottamatta saimme käyskennellä varsin vapaasti läpi talon tarjoaman näyttelyn, jossa tarjottiin hieman infoa alueen elämästä, mutta ennen kaikkea tietenkin Janesta ja hänen kirjoihinsa vaikuttaneesta ympäröivästä elämästä.

Paikalla oppi muun muassa viestimään viuhkalla. Itsekin kokeilin muutamia otteita. Seuralaiseni sen sijaan oli huomattavasti innostuneempi tai haltioitunut on ehkä oikeampi termi kierroksen lopussa tarjoutuneesta mahdollisuudesta pukeutua aikalaisten vaatteisiin. Minä jätin tilaisuuden käyttämättä, mekot olivat jotenkin liian arkisia makuuni, vaikkakin varmasti autenttisia.

Taiteilijan muotokuva jo hieman varttuneempana, vaikkei Jane kovin kauaa elänytkään. Sinänsä ei kovin kovaa uskottavuutta omaava kuva, koska kierroksen aikana kerrottiin, ettei Jane Austenista ole oikeastaan kovin hyviä kuvauksia tai kuvituksia omalta ajaltaan. Esimerkiksi tulevaan Janen kuvan omaavaan rahaankin laitetaan lähinnä arvio siitä, miltä kirjailija on näyttänyt.

Pieni kauppa Bathissa. Loppuajan kaupungissa kiertelimmekin suhteellisen päämäärättömästi tai oikeammin kiertelimme selkeällä päämäärällä, mutta huonolla menestyksellä. Yritimme nimittäin löytää sopivaa ruokapaikkaa. Päivällä olimme haukanneet eväiksi Cornish Pastryt eli taas yksi englantilainen kulinaristinen herkku oli valloitettu. Kyseessä oli perienglantilaiseen tyyliin ruskeakastikkeinen lihajuurespata tungettuna taikinan sisään: kuumaa, täyttävää, muttei kovin maistuvaa. Tämä ei kuitenkaan nälkää pitänyt kovin kauaa, joten jouduimme etsimään vierailullamme kunnon ruokaakin. Olin katsonut jo etukäteen mukavanoloisen kasvisravintolan Lonely Planetista, mutta tämä paikka olikin joko vaihtanut paikkaa tai vain muuttunut huomattavasti kalliimmaksi bistroksi. Haimme pahimpaan kolotukseen jopa karkkia ennen kuin ärsyyntyvän matkakumppanini valintana päädyimme Jamie's Italianiin eli Oliver Jammun ravintolaimperiumin italialaiseen haaraan. Paikka osoittautui ihan kohtuulliseksi hintalaadultaan, vaikkakin hieman hälyinen ja kiireinen paikka oli. Ruoka oli ihan hyvää, vaikkei mieltä räjäyttänytkään ja tuli ihan hyvässä ajassa. Parasta kuitenkin oli jälkkäri. Tarjoilija kertoi, että listalle oli vasta tulossa eräänlainen samplerijälkkäri annos eli viittä listan jälkkäriä pikkuisen. 5 punnalla annos. Tilasimme sellaiset molemmille. Saimme eteemme pitkän lankun, jossa oli kummallekin tiramisua, sorbettia kaurapaistospedillä, mudcakea ja muutamaa muuta herkullista jälkiruokaa, joita kutakin oli noin kolme lusikallista. Hirveä makean yliannostus, mutta hyyyyväää.

Illalla palasimme vielä yhdeksi yöksi Salisburyyn. Seuraavana päivänä edessä oli uloskirjautuminen, mutta koska junamme kohti Plymouthia lähti vasta iltapäivällä, meille jäi vielä runsaasti aikaa tutkiskella majakaupunkimmekin nähtävyyksiä. En niin, että niitä valtavasti olisi ollut. Lähinnä käyskentelelimme ympäriinsä ja kävimme katsomassa paikallista katedraalia. Eteläisemmässä Englannissa jokaisella vähänkin itseään kunnioittavalla kaupungilla kun tuntui olevan tarve rakennuttaa itselleen massiivinen kivikirkko.

 

Salisburyn kappeli tosin oli kaikkien muidenkin joukossa suhteellisen vanha. Tästä iästä hieman kertoivat sen keskikäytävää reunoittavat ristiretkeläisaikaiset haudat, joiden omistajien patsaat olivat joskus kokeneet kovia. Tämän herran tavoin esimerkiksi monet olivat jossain luomisensa jälkeen menettäneet nenänsä. Katsellessa näitä kavereita tulee melkein mieleen, että saiko J.K. Rowling inspiraationsa Voldemortin naamaan juuri tällaisista naamoista, joiden epäinhimillisyyttä nenättömyys kiistatta nostaa.

Joko aikansa taiteilijat halusivat kuvata kuoleman riuduttamia kohteitaan hyvin realistisessa sävyssä tai sitten asketismi oli vain muodissa. Toisaalta en usko, että alemmissa kuvassa taitelija olisi pyrkinyt apinan kalloon, joten ehkä kylkiluut ovat vain olleet helpompi kuin epämääräiset lihakset.

Tämän pariskunnan ilmeistä taas tulee mieleen, että heidät on haudattu elävältä: klassiseen huumattu niin, että vain silmät liikkuvat -tyyliin.

Pienen sateisen tallustelun jälkeen siirryimme sitten junaan ja puuskutimme vierailuni seuraavaan ja oikeastaan viimeiseen pääkohteeseen Plymouthiin.