6-9.03.2015: Pikainen kaupunkiloma Barcelonassa 3 eli Barca & paluu

Lauantaina palasin hostellille, jossa jenkkien lisäksi odotti uusi huonetoveri Brasiliasta. Vaikkei pastaa tällä kertaa ollutkaan tarjolla, istuin iltaa hänen, jenkkien ja skotin kanssa nautiskellen hostellin baarin viiden euron runsas alkoholillisista ja muutenkin isoista drinkeistä. Samalla seurasin vierestä, kun toverini liittyivät muiden hostelliin virranneiden jenkkien kanssa lukuisiin karaoke-yhteislauluihin käyden läpi monia heidän sieluunsa pinttyneitä iskelmiä, kuten American Pie ja Teenage Dirtbag...

Kun porukka tai siis se minulle tuttu osuus päätti lähteä kello lähestyessä kahta etsimään heille vinkattua ruohoklubia (ilmeisesti Barcelonassa ruohonpoltteluun on omia klubeja, joille pitää saada kutsu jäseneltä, tosin ilmeisesti kutsun saadakseen ei tarvinnut käydä läpi kovin yksityiskohtaista valintaprosessia tai initiaatiorituaalia: eipä niin, kyllähän kaupungin kaduillakin leimahteli jatsitupakan tuoksut varsin tasaisesti nenään), päätin kuitenkin jättää väliin. Pappaa ei kiinnostanut kuulemma noin parin kilsan kävelymatka hieman syrjäisempään Barcelonaan etsiskellen pilven polttelupaikkaa. Seuraavana aamuna piti olla kuitenkin hyvissä kuoseissa, kun edessä oli yksi reissun pääkohteista.

Miettiessäni reissua yhdeksi johtavaksi ajatukseksi nimittäin nousi halu päästä katsomaan jalkapalloa ihan paikan päällä. Ajatus on pyörinyt pitkään päässä, mutta yleensä reissuni ovat osuneet kauden ulkopuolelle (on se nyt kumma, kun ei pohjoismaiden ulkopuolella tajuta pelata jalista kesällä) ja vastaavasti lippujen hankkiminen on tuottanut vaikeuksia. Niin osittain aiheutti tälläkin kertaa tai siis ehdottoman suosikkijoukkueeni Liverpoolin peliin lippujen hankkiminen oli sen verran hankalaa, että päätin suunnata hyvän kakkosen eli Barcan pariin. Hieman suuremman stadikan omaavana ja jopa kansainvälisempänä seurana FC Barcelona oli tehnyt lippujen ostosta huomattavasti englantilaisia seuroja helpompaa (tai sitten en vain ole hiffannut jotain): vain muutama klikkaus nettisivulla ja lippu oli tulostettava sähköpostissa.

Tuo lippu taskussa suuntasin siis yhdessä itse asiassa huonetovereideni kanssa (Barca vetää kaikenlaista turistia puoleensa heh heh) kohta Camp Nou'ta välillä hajoillen siihen, kuinka hitaasti he kävelivät. Ruuhkien ja oikean portin etsimisen takia itse asiassa myöhästyin hieman aloituksesta, mutta eipä haitannut. Oli meinaa aika kuumottava olo astua sieltä betonisista sisätiloista tuon aiemmin vain telkkarista nähdyn urheilupyhätön ilmaan.

Kuva on otettu väliajalla ja alla olevat juuri toisen puoliajan aloituspotkun aikaan. Enhän toki kuvannut pelin ollessa käynnissä, koska olin paikalla katsomassa jalkapalloa silmilläni, en kamerani läpi. Jopa Messin valmistautuessa laukomaan rankkarin, pidin kamera taskussani. Toki tätä auttoi se, ettei piskuisen digikamerani zoomilla pelaajista kovin tarkkoja edes saanut eli olisi hieman arvailuksi jäänyt kuvasta.

Yleisiä näkymiä Camp Nou'sta. Televisiossa stadikka näytti jotenkin suuremmalta ja korvia huumaavammalta paikalta, mutta toisaalta ehkä Rayo Vallecano ei nostattanut suurimpia intohimoja yleisössä. Eipä niin tunnelma oli kyllä erinomainen ja kokemus upea. Tämä siitäkin huolimatta, ettei itse ottelu ollut nyt mikään paras jalkapallopeli ikinä: Barca murjoi sarjan häntäpäässä olevan Rayon 6-1 ja mahdollisuuksia useampaan olisi ollut. Pelille parasta oli Dani Alvesin ulosajo, jolloin Rayo sai hieman enemmän hallintaa, mutta tämä tapahtui 80 minuutilla ja 5-0 tilanteessa. Toisaalta vierailla täytyy kyllä antaa tunnustusta, etteivät he peruutelleet missään vaiheessa, vaan tavoitteena oli tehdä maaleja heilläkin, ei vain busseilla.

Olin napannut itselleni varsin hyvän paikan, josta pelin seuraaminen oli mahtavaa, vaikka epäilen, että varsin hyvä olisi ollut halvemmaltakin istuimelta katsella. Itse maksoin lipusta noin 80e, mutta halvimmillaanhan peliin pääse noin 20e eli ei ole mitään syytä jättää väliin, jos pelipäivänä kaupungissa on.

Peli oli sinänsä läpihuutojuttu, mutta toisaalta yleisö sai sitä mitä varmasti oli tullut katsomaan. Barca voitti, Messi teki hattutempun (tehden uuden Espanjan liigan ennätyksen ja mennen maalipörssissä ohi Ronaldon [Ronaldon ja Realin tappio on henkilökohtainen voitto] ja Barcelona ohitti Realin nousten La Ligan kärkeen. Iloinen pikku asia oli myös, ettei Neymar pelannut. Mikä siinä oli lämpimässä säässä katsella huippujoukkuetta työssään.

 Lähtiessä ostin vielä stadikalta virallisen huivin eli nyt olen ostanut Suomen maajoukkueen huivin karsintapelistä (2004) ja Barcan huivin Camp Nou'lta. Jonain päivänä vielä ostan Anfieldiltä Poolin vastaavan. Tuossa Barcan huivissa oli toki nuo joukkueen, mutta myös Katalonian lipun värit. Itsenäisyysaate oli läsnä myös futispelissä, kun kohdassa 17:14 (viitaten vuoteen jolloin Katalonia menetti itsenäisyytensä) yleisö huusi yhdessä noin puolen minuutin ajan "Independencia!". Oli aika siistiä olla paikalla, vaikken toki liittynyt huutoon, olisi ollut hieman mautonta. 

Pelin jälkeen suuntasin ruuhkien läpi kohtauspaikalle, josta porukkamme (miinus brassi, joka hävisi jonnekin) siirtyi takaisin ydinkeskustaan, jossa kävimme nautiskelemassa tapaksista. Illalla suuntasinkin sitten kohti lentokenttää, josta olin tällä kertaa ottanut hotellin. Tarjouksen kautta tämä ei maksanut maltaita (ja oli silti varmaan hienoimpia hotelleja, jossa olen ollut) enkä ollut valmis nukkumaan toista yötä lentokentällä. Ihan hyvä valinta, olinpa virkeänä pitkälle matkalle kohti kotoista Joensuuta ja seuraavan matkan suunnittelua.

6-9.03.2015: Pikainen kaupunkiloma Barcelonassa 2 eli Ohjattua kävelyä ja jenkkituristeja

Perjantai-iltana palatessani hostellilleni tapasin uudet kämppikseni, joiden kansallisuus olisi vähintäänkin ollut arvattavissa sen sakin perusteella, jonka läpi olin tarponut koko päivän. He olivat nimittäin amerikkalaisia. Kaupunki oli ollut täynnä jenkkejä ja heidän eteläisempiä serkkujaan mihin ikinä olinkaan mennyt aiemmin päivällä, joten suurta ihmetystä ei aiheuttanut, että neljän hengen huoneen kahta punkkaa vuokrasivat Euroopassa vaihdossa olleet Pohjois-Amerikan asukkaat. Onneksi tyypit olivat kuitenkin ihan mukavia, vaikkakin myöhemmin reissulla heidän tapansa suhtautua aidon kuuloisella ihmetyksellä kaikkeen sanottuun hieman jo alkoi tympiä (You went to Casa Milà? Cool! You bought a new toothbrush? Awesome! You got out of the bed? So cool!).

Pienistä notkahduksista huolimatta kuitenkin mukavaa seuraa, joiden kanssa siirryin alakertaan nauttimaan perjantain tarjouksesta eli 5e:n syö niin paljon kuin jaksat pastatarjouksesta, joka tosin koostui kasvisvaihtoehdossaan pelkästä pennestä ja tomaattikastikkeesta. Oh well, ainakin drinkit olivat varsin halpoja, joten saatuamme seuraan vielä yhden skotin, ilta eteni siihen asti, kunnes yö vei minusta voiton, varsin mukavasti.

Seuraavana päivänä kuorsaavasta jenkkikämppiksestä huolimatta varsin pirteänä, joka oli varsin otollista, koska tarkoitukseni oli lähteä lähes matkoilleni perinteiselle kävelykierrokselle kaupunkiin. Liityin siis seurueeseen, joka Sandeman's firman alaisuudessa lähti johdattelemaan minua ja noin tusinaa muuta läpi Barcelonan katujen. Ja miksipä ei, olihan jälleen kaunis ilma, jopa edellistä päivää lämpimämpää.

Hieman kaduilla eteen tullutta taidetta. Alimmaisena hieman Picassoa, vaikka Hugleikur Dagsson hieman mieleen tuleekin. 

Kuten aiemminkin todettua, näissä kävelyissä on hyvää paitsi erilaisille syrjäisemmille kujille kulkeutuminen myös kaikenlainen tieto, joka niillä korviin kantautuu. Olisi toki mahdollista matkailla vain paikkoihin, joissa on hyviä ja alueen tuntevia tuttuja tai päntätä kirjakaupalla paikallista historiaa, mutta usein hyvin johdetuilla kierroksilla tämä kuuluu pakettiin + samalla tapaa uusia ihmisiä ja viettää aikaa ulkoilmassa. Tälläkin kertaa nämä kriteerit täyttyivät ja sain samalla muun maussa infoa tuosta Katalonian itsenäisyyshengestä ja historiasta.

Hieman epätietoisempi olisi esimerkiksi saattanut olla olo, jos olisin ihan itsekseni päätynyt satunnaiselle aukiolle, jossa ryhmä keltaiseen/kultaiseen ja punaiseen pukeutuneita ihmisiä lauloi. Se, että kuuli, että kyseessä oli muistopäivä vanhalle taistelulle ja tällä kyseisellä aukiolla Katalonian kuninkaat aikoinaan talsivat, auttoivat hieman ymmärtämään tapahtumia.

Toisaalta oppaamme, jonka hatullinen pää näkyy tässä kuvassa, myös hieman valaisi erilaisia kaupungissa näkyviä lippuja. Ensinnäkin kultainen ja punaiset viivat tulevat Katalonian prinssiltä, joka taistelussa kouraisi hieman kuolevan kuninkaansa (ei todellakaan kastellaani) verta ja veti sormillaan viisi viivaa kultaisen kilpensä yli. Jos noista asioista koostuvassa lipussa on yksi tähti, se ei viittaa Texasiin vaan itsenäisyyshaaveisiin. Lisäksi oli vielä muutamia variaatioita, joista käy ilmi muun muassa kuinka paljon itsenäisyyttä halutaan ja miten tämä henkilö määrittelee Katalonian. Kaiken kaikkiaan monimutkaista. On siis vain sopivaa keventää kirjoitusta kuvalla eräästä gargoilista:

Kävelymme kiemurteli läpi niin kirkkojen edustojen kuin sokkeloisten kujienkin ja päätyi myös muun muassa yhdelle tuntemalleni kirjailijalle omistetulle aukiolle. Orwellin Yrjöhän jo ennen varsinaista kirjailijan uraansa eli varsin sinisilmäisenä jannuna kävi hakemassa myöhemmin menestykseen tai ainakin monien teinien lukulautaselle johtanutta kyynisyyttä ja epäuskoa ihmisyyden tiettyjä osia kohtaan Espanjan sisällissodasta. Tuossa sodassahan Barcelona oli keskeisiä näyttämöitä ja erityisesti kansantasavallan puolesta taistelleiden anarkistien ja kommunistien pääasemia. Mielenkiintoinen sota sinänsä, että nämä kaksi puolta taistelivat liittolaisina, mutta vastassa olikin toki kummankin vihollinen ja hyvin harvojen kaveri fasismi. Herran aukiolta löytyi kuulemma useita kaupungin parhaita vegaaniravintoloita, joiden testaaminen tosin jäi ensi visiittiin.

Tässä verrattain harvinaisia jälkiä sisällissodasta ja fasismin arkkitehtuuriin jättämistä arvista kirkon seinustan pommituksien aiheuttaman kärsimyksen muodossa.

En mene noihin kaupungin kokemiin kärsimyksiin tarkemmin nyt, mutta kuullessaan kaupungin historiasta ja sen uusista nousuista ei voinut kuin ihailla seudun ja kansan elinvoimaisuutta. Heitä oli lyöty ja sorrettu, mutta joka kerta he olivat löytäneet tien ylös. Tuohon ylempään kuvaan liittyvä rituaali, jossa joka syksy katalaanit kilpailevat siitä, kuka saa nostettua korkeimman ihmispyramidin, ehkä toimii varsin hyvänä metaforana.

Pakollinen Gaudí: tällä kertaa lyhtypylväs.

Kierros loppui aikanaan ja vietin suurimman osan päivästä kierrellen rantabulevardeja ja shoppaillen. Tosin tein sen pääasiassa La Ramblan ulkopuolella, joka loppupäässä yllä olevan Kolumbuksen patsas on, koska tarkoituksena oli Manicsia seuraillen kävellä kadulla, mutta ilman todellisia aikomuksia.

Ehdin maistaa myös Paellaa, joka oli ihan jees, vaikka olinkin kurja turisti ja söin sen sangrian kostuttamana (ei kuulemma ole katalonialainen juoma), mutta turistihan tässä oltiin. Illalla painuin hostellille, katselemaan hieman taas jenkkien perään.

6-9.03.2015: Pikainen kaupunkiloma Barcelonassa 1 eli Kaunis Gaudi-päivä

Kevään työputkella oli monia seurauksia, mutta kaksi niistä oli tämän kirjoituksen kannalta keskeisiä. Ensinnäkin runsaan työnteon takia minulla oli varaa matkustaa ja toiseksi pelkkien omien nurkkien liian tiiviin katselun takia pakottava tarve tehdä niin. Vuoden ensimmäiset kuukaudet vietinkin siis haaveillen mahdollisuuksista ainakin hetkeksi pudistella Joensuun pölyt jaloistani ja uusien pölyjen keräämiset jostain muualta mielessä. Haaveilin itse asiassa paljon pidemmästä reissusta, mutta valitettavasti se uutinen, joka muun elämän kannalta oli hyvinkin positiivinen eli töiden jatkuminen myöhemmin keväällä, tarkoitti, ettei minulla ollutkaan aikaa kaukaisempiin maihin vaan "vain" kaupunkilomaan Euroopan sisällä. Koska olin paikasta kauan haaveillut ja muutamista muista syistä, joista lisää myöhemmin, päädyin valitsemaan kohteekseni Barcelonan. Niinpä, kun tili kilahti tililleni perjantaina, varasin lennot seuraavalle torstaille, jolloin siirryin Joensuusta perinteiseen tapaan Helsinkiin ja siitä kohti maailmaa.

Ensimmäinen kohde maailmalla ei tosin ollut Katalonian helmi, vaan jo aiemmalta reissulta tuttu München. Oikeammin Baijerin pääkaupungin lentokenttä, jonne laskeuduin yhdeksän aikaan illalla viettämään yötä. En ollut kehdannut poistua töistä kesken suunnittelu- ja arvostelurupeamien liian pitkäksi aikaa, joten olin sopinut itseni kanssa, että kaksi vapaapäivää riittäköön. Toisaalta halusin myös maksimoida tuossa rajassa oloni Barcelonassa, joten halusin olla siellä perjantaina mahdollisimman aikaiseen. Lopulta päädyin siis lentämään melko myöhään torstaina Müncheniin, josta lensin aikaiseen aamulla Espanjaan. Niinpä vietin siis hyvin vähäunisen yön saksalaisella lentokentällä kuunnellen siivoojien monikielistä/-kulttuurista höpötystä, kun he satunnaisesti sen penkkirivin, jolla nuokuin, ohi menivät ja peläten langoleerian saapumista viitaten erääseen Stephen Kingin televisiofilmatisointiin, joka on mitä ilmeisimmin jäänyt jonkinlaiseksi sukupolvikokemukseksi. (Katsokaa sarja ilman minkäänlaista spoilaamista, jos pystytte).

Aamulla suhteellisen kovassa unenpöpperössä koneeni ylitti viimeisetkin vuoret minun ja Barcelonan välillä ja noin yhteentoista mennessä olin kirjautunut hostelliini, vapautunut laukuista, suihkutellut ja valmiina tutkimaan kaupunkia. Tai no, en itse asiassa aivan valmis, kuten myöhemmin huomasin: huomasin tunnin käveltyäni, että olin unohtanut hostellilleni erääseen kavereideni haasteeseen liittyvän rekvisiitan ja jouduin palaamaan hakemaan sen, mutta onneksi sinitaivaisessa Kataloniassa kelpasi käyskennellä. 

Kataloniassa oli tuli esiin heti paikallisella torilla, kuten se oli läsnä hyvin usein myöhemminkin: torilla paikalliset itsenäisyyspuolueet (jotka ovat kuitenkin aika järkijärjestöjä verrattuna suomalaisiin hieman samankaltaista nimeä kantaviin) kampanjoivat Katalonian itsenäisyyden puolesta. Tämä halu oli minulle jo tuttu lukuisien vaihtareiden kanssa puhumisen johdosta: jos alue ei historiallisesti ole tuntenut oloaan koskaan kovin mukavaksi "yhteisen" Espanjan lipun alaisuudessa, muun muassa Francon aika ei vahvistanut asiaa ja suuri osa seudun väestöstä näyttäisi mielellään lopulle kansakunnasta tai ainakin suurelle osalla siitä keskaria mennessään. Toki asiaan on monta puolta, mutta niistä ehkä lisää myöhemmin.

 Random-välikuvana hieman hämmentävä ravintola, siis hämmentävä sinänsä, että paikkaa mainostettiin paisti British American myös British African Bar -nimillä.

Mutta mutta, politiikat ja viittaukset poliitikkoihin pois ja päivän pääteemaan. Kaunis päivä ja Barcelonan yksi suurimmista nähtävyyskokonaisuuksista eli Antoni Gaudin arkkitehtuuri sopivat hyvin yhteen, koska suurinta osaa miekkosen tönöistä ja suunnitelmista pääsi seurailemaan ulkoa käsin. Niinpä verhouduin Suomeen verrattuna varsin minimaalisiin vaatteisiin eli melkein säädyttömästi vain yhteen pitkähihaiseen huppariin (okei, plus farkkuihin ja asianmukaisiin alusvaatteisiin, vaikka ilmeisesti jotkut turistit ovat aiheuttaneet paikallisilla päänvaivaa nakuilemalla) ja suuntasin askeleeni erilaisilla arkkitehtoonisille luomuksille.

Tässä ensimmäisiä eli Casa Batlló, jonka edessä olevan jonon takia en tosin mennyt sisälle, tarkoituksenahan ei ollut jonottaa koko kaunista päivää varjossa.

Toki puhuminen arkkitehtuurista on minun korvaani Gaudín kohdalla ehkä jopa hieman harhaanjohtavaa: tyyppihän suunnitteli oikeastaan kaikkea taloista alaspäin. Tässä muun muassa allekirjoittanut Gaudín suunnittelemaan lyhtypylvään alla ja tarkalleen ottaen istumassa se alla olevalla tuolilla.

Kuvassa myös mainittu rekvisiittani: sain siis muutamalta ystävältäni haasteen vierailla samoilla huudeilla kuin he olivat omalla Barcelonan reissullaan ja poseerata erään joskus yhdessä pelaamamme pelin eli Frank's Zoon korttien kanssa.

Yksi kavereideni kohde oli ollut Casa Milà, jossa päätin heidän lomakuviensakin innoittamana käydä ihan sisälläkin. Aiempien kuvien kohteiden kanssa samalla kadulla ollut talo oli vaikuttanut siltä Gaudí-talolta, jossa voisi käydä sisällä, joten täällä suostuin palaamaan varjoihin eli jonottamaan sisäänpääsyä. Tosin suosittelen kaupungissa vierailijaa ja (sisä)arkkitehtuurin ystävää hankkimaan netistä ennakkoliput niin säästää sekä aikaa että rahaa, kun voi vain talsia jonojen ohi, vaikka minä en tätä tajunnutkaan.

Noh, siis Casa Miláan tai La Pedredaan menin sisään, vaikka kymmenisen minuuttia sainkin ensin seisoskella ulkona ja kuunnella amerikkalaisten arkkitehtiopiskelijoiden analyysia talosta, joihin kuului muun muassa pohdintaa siitä, kuinka toinen ei edes pidä Gaudín tyylistä, mutta voisi kyllä suunnitella jotain tällaista, jos tulisi siitä kuuluisaksi. Kaipasin siis kymmenen minuuttia mp3-soitintani, mutta onneksi sisälle päästyäni sain korviini audioguiden kuulokkeet, jotka tulivat tarpeeseen, koska nuo juipit kävelivät hyvin suuren osan kierroksesta takanani ja varmaankin puhuivat yhtä henkeviä.

Aikaisemmin käyttämäni sisälle meno oli sinänsä hieman huono sanavalinta, koska La Pedredan mielenkiintoisimmat asiat sijoittuivat jokseenkin ulkoilmaan. Talohan on paitsi suojeluskohteena että turistikohteena sinänsä mielenkiintoinen, että se on vielä aktiivisessa asuin ja toimistokäytössä. Näinpä sen seinien sisälle on rajattu pääsy, mutta keskeisimmät kiinnostuksen kohteet löytyvät toki sen ulkopinnoilta, kuten yllä kuvattu varsin hieno ylhäälle aukeava maisema sen sisäpihalta. Keskeisin talon kohde oli kuitenkin sen katto, josta seuraavassa muutamia otoksia.

Katolla Gaudín epätavallinen luonne tuli vahvemmin esiin kuin keskimääräisissä asunnoissa: onhan asuntojen kuitenkin pakko olla jokseenkin käytännöllisiä. Eipä niin, myös talon katolta löytyneille tötteröillekin oli käytännön funktiot vaikka ne olikin peitetty tehokkaasti muotoiluun. Katolla olleet tornit, jotka toivat hieman shakkinappulat mieleen, olivat Antonin näkemys siitä, millaisia savupiiput ja hormit voisivat olla pienellä mielikuvituksella eli arkiset asiat piirun verran luovemmalla otteella, joka on sinänsä ihan mukava arkkitehtooninen tekniikka, jos sellaiseksi sitä sopii kuvailla. Toki katolla oli myös tarpeettomia kaaria ja muotoiluja, mutta kai ne voi antaa anteeksi, kun muuten kokonaisuus on toimiva? Kyseiselle suunnittelijalle tosin taidettiin antaa hieman liikaakin hullutuksia anteeksi, kuten kyynikko voisi todeta katsoessaan alimmassa kuvassa aukeavaa näkymää Milàn katolta kohti Gaudín päätyötä eli Sagrada Famíliaa.

Toki rakennuksen sisuksiakin pääsi katsomaan ja muun muassa kiertelemään sen ullakon kaarevaa sisustaa, jota oli aikoinaan inspiroinut vitriinissä näkyvän kaltaiset reptiliaanin luurakenteet. Antonia oli inspiroinut suuresti erilaiset luonnonmuodot, joka on toki varsin looginen ajatus: onhan useat niistä kokeneet tuhansien jopa miljoonien vuosien testit.

Casa Milàlta siirryin arkkitehdin päätyöksi laskettavalle Sagrada Familialla, jossa luonnonvaikutukset olivat ehkä hieman vähemmässä eli paikkaa inspiroi ainakin suuremmassa kaavassa ihmismielen liikkeet ja tässä tapauksessa erityisesti uskonto. Gaudí tuli vahvasti uskoon myöhempinä vuosikymmeninään ja valuttikin kaikki resurssinsa niin henkiset kuin maalliset tämän kristinuskon pääjehuille omistetun katedraalin rakentamiseen ja suunnitteluun. Hän aloitti projektin 1900-luvun taitteessa ja rakennus on vieläkin kesken. Tämä jälkimmäinen tieto itse asiassa sai minut joskus uskomaan, että Gaudí elää vieläkin, mutta mies oli kasvanut horsmaa jo pitkään sen jälkeen kun rakennus alkoi saavuttaa osaa nykyisesti loistosta. Sen perusteella, mitä kuulin suunnitelmista, saatan olla matojen ruokaa itsekin ennen kuin tönö on valmis, koska en ole ehkä koskaan kuullut niin kunnianhimoisia suunnitelmia yhdelle rakennukselle. Ehkä kuitenkin talo valmistuu ja palaan sitä katsomaan joku päivä, koska nyt sisällemeno jäi väliin kirkkoa ympäröineen noin 2,5h jonon takia.

Sen sijaan siirryin seuraavalle Gaudí-kohteelle, joka oli sopivasti täysin ulkotiloissa eli Parc Guelliin, joka oli arkkitehdin yhdessä pääsponsorinsa, jonka nimeä paikka kantaa, suunnittelema asuinalue. Tämä tosin jäi vielä pysyvämmin suunnitelman asteelle kuin Sagrada, koska kaupungin muut immeiset eivät oikein innostuneet toverusten ylimystön asuinalueesta vaan siitä tuli puisto muutamilla Gaudín teoksilla.

Yksi näistä teoksista on Gaudín tunnusmerkiksi miltei muotoutunut salamanteri, joka tässä viettää harvinaista hetkeä, jolloin joku turisti ei ole sitä lääppimässä.

Oli herralla toki kaikenlaisia vertikaalisia ja horisontaalisia suunnitelmia.

Itse asiassa tähänkin kohteeseen sai hieman odotella, mutta jonossa seisomisen sijaan venttailu luonnistui käyskentelemällä puiston avoimissa oloissa ja ihaillen avautuvia maisemia.

Puiston jälkeen pää ja jalat alkoivatkin olla jo täynnä yhden arkkitehdin nähtävyyksiä, joten pienen La Rambla-kierroksen jälkeen pystyi hyvillä mielin lähtemään hostellille: univelkaa kun oli kertynyt edellisenä yönä. Toki sitä ennen piti hieman olla sosiaalinen, mutta siitä ehkä ensi päivityksessä.