6-12.8.2013 Sympaattinen Slovenia: Osa 3 eli Bledin seutuvilla

Luolavierailua seuraavana päivänä suuntasin seuraavaan majoituspaikkaani Sloveniassa. Olin valinnut toiseksi bunkkauspaikakseni Bledin kylän, jotka tunnetaan sitä ympäröivästä kauniista luonnosta.

Saavuin junalla, jolla matkustaminen Sloveniassa on mukavan halpaa; tämä noin kahden tunnin matka maksoi noin 8e. Käppäilin muutaman irlantilaisen kanssa uskottattoman turkoosivetisen alppijärven ohi kohti toisella rannalla siintävää kylää, joka mäenrinnettä nousevalta puolelta löysin lopulta hostellini. Olin tällä kertaa valinnut paikan, joka oli paitsi saanut hyviä arvosteluja, mutta myös kuulosti varsin omalaatuiselta. Kyseessä oli hostelli, joka mitä ilmeisimmin oli aivan vasta avattu. Itseasiassa paikka oli niin tuore, ettei sillä ollut edes omaa kylttiä; portaat vain nousivat toiseen kerrokseen kahden muun hostellin välistä. Kaikkea keskeneräisyyttä kuitenkin korvasi paikan uutuutta kiiltävä siisteys ja myös väsyttävän työn vielä uuvuttamattomat ystävälliset henkilökunnan edustajat. 

Saavuin ensimmäisenä huoneeseeni ja valitsin tietenkin alapedin. Siinä sitten laittelin kamoja, kun seuraavat asukkaat tulivat sisään, jotka olivat, kuten aiemmin tapaamanikin ihmiset, irlantilaisia. Itseasiassa varsin suuri osa ihmisistä, jotka tapasin Sloveniassa olivat Britteinsaarilta . Noh, asiahan ei minua haitannut, nämäkin kolme tyttöä olivat varsin mukavia ihmisiä (parasta enkkunatiivikanssamtakaajissa; ymmärtävät ironiaa ja sarkasmia). Juttelin siinä heidän kanssa mukavia sängynreunalla istuskellen, kun selkääni osui jotain; nopea ajatukseni oli, että yläpedin tyttö pudotti jotain. Ajatus ei kerennyt edes loppuun, kun selkääni osui hieman enemmän sivuavaa painoa, tyttö kirkaisia ja rymisi. Sängyn yläpedin aluslaudat olivat antaneet periksi ja tyttö tavaroineen tuli siitä läpi. Onneksi en ollut jutellut makuultani, vaikka toki tytön mukana tullut patja olisi toiminut pienenä pehmusteena. Jännittävä ensi kosketus hostelliin.

Sillä aikaa kun työntekijä jäi laittamaan sänkyä takaisin kasaan, suuntasin syömään läheisiin pitseriaan. Siellä tilasin tämän mestariteoksen; paikallista metukkaa ja sieniä,  joiden seassa kekoja, joissa oli smetanan sekaan sekoitettuna piparjuurta, nams.

 Irlantilaiset tulivat sattumalta katsastamaan samaa pitseriaa, joten he istuivat pöytääni ja puhuimme muun muassa irlantilaisesta koulujärjestelmästä, yksi tytöistä oli nimittäin ammatiltaan opettaja. Koska uusi seura piristää päätimme yhdessä lähteä katsomaan näköaloja. Koska olin kuullut, ettei kukkulan korkeimmalla kohdalla oleva linna välttämättä ole sisäänpääsymaksun arvoinen ja tytöillä ei muutenkaan ollut rahaa, kiersimme linnan sivustalle ottamaan kuvia mäen alla avautuvasta järvestä.

 Kuvaussession jälkeen lähdimme kävelemään järven ympäri (noin 4 km), josta avautui muun muassa hieman läheisempi näkymä järven keskellä olevalla saarella sijaitsevaan kirkkoon ja myös taustalla olevaan linnaan, josta aiemmat kuvat otin. Matkalla näkyi myös runsas määrä uimapaikkoja, joissa kävin seuraavana päivänä hieman kastamassa turkkiani.

 Illalla kävin vielä kääntymässä katselemassa paikallista folkfestaria, jonka jälkeen istuin hieman vielä iltaa muiden hostellin asukkaiden kanssa terassilla nauttien suuresti arvostamaani slovenialaisten suosikkialkoholijuomaa, mustikkasnapsia. Herkullista lähinnä liköörinvahvuista juomaa, jossa lillui aitoja mustikoita, jotka olivat mainio alkoholintäytteinen välipala pullon lopuksi. Kun muut (muutamien hollantilaisjätkien vetämänä) lähtivät naku-uinnille, minä jäin hetkeksi lukemaan ennen kuin aloin nauttimaan alppi-ilmaston nukkumiseen sopivasta viileämmästä yöstä. Ehkä olen myös liian vanha joihinkin matkailun iloihin.

Seuraavana päivänä päätin jakaa osan päivästäni tutustuakseni läheiseen pikkukylään, jota, kyllä, oli jälleen kerran suositeltu Lonely planetissa. Radovljica osoittautui vanhan kaupunkinsa osalta suositusten arvoiseksi paikaksi. Lyhyt kadun pätkä oli itsessään varsin charmantti, mutta se piti sisällään myös mielestäni varsin mukavia pikkupuoteja ja paikkoja.

Yhden näistä ikkunassa esillä oli muun muassa tämä kotimaan mieleentuova teos.

 Pienoisesta kahvilasta taas sai Slovenian paikallisherkkuleivoksia, joista päätin koittaa tätä kermaista vaihtoehtoa:

Yksi puoti taas piti sisällään varsin kunnioitettavan perinteen piparkakkujen suhteen. Sisältä löytyi pipareita, jos minkälaisissa muodoissa muun muassa mielenkiintoisia jouluun liittyviä ukkoja, joista toinen esitti pyhää Nikolausta hänen myöhemmässä muodossaan ja toinen Vanhaa Vihtahousua. Ensimmäinen annetaan joulunalla kilteille lapsille, jälkimmäinen tuhmemmille muistutuksena siitä, että tapoja pitäisi parantaa.

Kylän kohokohta oli kuitenkin Mehiläismuseo, jossa pääsi tutustumaan siihen innokkuuteen, jolla paikalliset suhteutuvat hunajaan ja sitä tuottaviin pörriäisiin.

 Pieni museo sisälsi vaikka minkälaista pientä tietoa bisneksestä ja sen historiasta ja siitä innokuudesta, jolla asiaan suhtaudutaan tässä maassa. Mehiläisten hoitoon liittyy muun muassa runsaasti hienoa käsityötä, joista alla muutamia otoksia:

 Päällä pikkuruisia koppeja, joilla kuningatar siirrettiin paikasta toiseen. Alla pesiä koristaneita luukkuja, joita koristeltiin kuvilla, että omistajat pystyvät tunnistamaan yhteisillä viljelmillä olleet yhdyskuntansa. Paikalla oli mitä erilaisimpia kennoja, joita oli tehty muun muassa kartanoiden (nukkekoteja mehiläisille) ja jopa täysi kokoisten ihmisten muotoon (pesään pääsi suusta ja lantion korkeudelta. Todella mukava pikkumuseo, jonka jälkeen oli vielä mukava istua alas syömään paikallisia vartaita ja ihailemaan maisemia. Taustalla näkyvät huiput on muuten Triglav, Slovenian kuuluisin alppi.

 Antoisalla reissulla kesti noin nelisen tuntia, Radovljica oli noin 15 minuutin bussimatkan päässä Bledistä, jonka jälkeen palasin hieman lepäilemään hostelliin ennen seuraavia seikkailuja. Seuraavaksi lähdin käppäilemään läheiselle Vintgarin rotkolle/solalle. Ja sinne tosiaan käppäilinkin, matkaa oli noin 4km suuntaansa ja kyseessä itsessään oli siis noin 2km jokea seuraileva reitti pitkin solan seinämiä.Antaa kuvien puhua hetken puolestaan:

 Päästessäni takaisin tapasin taas irlantilaiset, jotka menivät sanomaan, että hieman pitää heitä kateeksi, kuinka minä vain menen kaikkialla ja he vain tekevät niin vähän. Noh, yllytyshullu kun olen, tämä viaton kommentti sai minut hylkäämään ajatukseni vain huoneessa lepäilystä, joten päätin vielä käydä kiipeämässä linnalle. Maksoin itseni sisään ja totesin, että kuulemani oli ollut oikeassa, ei ollut sen arvoista (siis sisäänpääsymaksun maksaminen).

Vaikka linnassa oli toki aitoa linna fiilistä eli kyseessä oli ihan sotilaallisesti uskottava rakennelma, se ei tarjonnut kovin paljoa viihdykettä. Erityisesti sen museo oli täysin ilman inspiraatioa. Tylsiä tauluja, vahanukkeja ja tavallisia esineitä vitriineissä.

Sainpa kuitenkin toisen kuvausmahdollisuuden, josta tällä kertaa näkyi myös Bledin kylä.

 Seuraavana päivänä lähtö häämötti jo illan ohjelmassa. Kantaen kamojani päätin tutustua vielä yhteen kaupunkiin ja suuntasin Bledin ja lentokentän väliin sijoittuvaan Kranjin kaupunkiin, joka oli reissun selkein tylsyys. Ei ollut kovin kummoinen kaupunki missään muodossa. Eipä sitä kyllä missään suositeltukaan. Jätin kaupungin varsin pian jälkeeni ja siirryin lentokentälle odottelemaan lentoa lueskellen matkalukemisanani olleen Jonathan Strange & Mr Norrellin ja siirryin matkan Murakamin kimppuun ennen siirtymistäni taas Suomen puolelle odottelemaan seuraavaa matkaa.

Matkan lukemiset ja tuomiset. Mukana myös Puolasta ostettu uskollinen matkapyyhkeeni, joka taitaa olla pian tiensä päässä.

6-12.8.2013 Sympaattinen Slovenia: Osa 2 eli Ljubljanasta luoliin

Kolmantena päivänä Sloveniassa suuntasin kohti yhtä reissun oletettua kohokohtaa ja saanen sanoa jo tässä vaiheessa, ettei ennakkoajatukseni olleet väärässä. Slovenia nimittäin sijaitsee osittain varsin harvinaisella maaperällä. Maaperä on sekä huokoista eli päästä veden läpi että myös kemiallisesti kieroa, joten se läpäisevä vesi on varsin hapokasta. Seurauksena maanalle on syntynyt varsin mittava luolaverkosto, jonka katon saavuttaessaan happo vihdoin erottautuu taas vedeksi ja muiksi kemikaaleiksi tehden vuosituhansien aikana luolien kattoihin ja lattioihin muodostelmia. Siis toisin sanoen Slovenian alla on runsaasti tippukiviluolia, joita asuttavat stalagtiitti ja stalagmiitti ryppäät. Toki näitä on monessakin paikassa, harvoinpa sellainen asia kuin maaperä on täysin uniikki, mutta Sloveniassa luolat ovat maailman kuuluja paitsi kauneudestaan myös koostaan.  

Luettuani näistä luolista oppaassa päätin, että tämä on ehdottamasti niitä pakollisia kohteita matkallani. Niinpä aamuvarhain (kiitos jälleen kerran lämpö) suuntasin junalla kohti Škocjanin luolia, joka on ehkä verkostoista vähemmän tunnettu, mutta jota Lonely Planet suositteli komeampana kokemuksena. Kirja ei ollut väärässä. Juna-asemalta bussi vei turistit luolan matkailukeskukselle, jossa tuli hieman turisteinen olo, kun odotteli siinä moninaisen joukon kanssa luolastoon pääsyä ja helposti hyvin syödyn aamupalan jälkeen vastusti kiusausta tilata viiden euron leipä viereisestä "ravintolasta". Toisaalta ei turismi vielä oksettavia luokkia saavuttanut ja onneksi itse luoliin ei vienyt polku halki iloisesti loistavien eläimiäesittävien maalausten tai vastaavien ohi vaan kuljimme keskukselta noin puolen kilsan matkan pitkin kivisiä polkuja laaksoon, josta betonisen arkin alta lähdimme kohti luolia.

Tässä vaiheessa valitettavasti joudun toteamaan, ettei luolassa saanut kuvata. Heillä oli syytkin; salamat eivät tee hyvää paitsi luolan eläimille, mutta ilmeisesti niillä olisi jopa vaikutus sen kemiallisiin reaktioihin. Fine. Kunhan asia on perusteltua. Ilman salamaa? Ei, koska ihmiset luultavasti tappaisivat itsensä luolassa yrittäessään ottaa kuvia ja kierroskestäisi ikuisesti. Jälleen ymmärrettävää, eikä niissä valo-oloissa ilman salamaa kuvia olisikaan saanut tai ainakaan ne eivät olisi pystyneet siirtämään niiden katsojille niitä tunteita, joita se aiheutti. Paljas silmä on vain niin parempi objekti. Mutta niin siis jouduttu vain lukemaan minun selostustani.

Tässä nyt kuitenkin jonkinlaisena alustuksena kuva luolan uloskäynniltä, joka ei oikeastaan anna mitään kuvaa itse luolastosta.

Vaikka Škocjanin luolat ovat kahdesta tunnetusta luolastosta se vähemmän käyty, osallistujia tällä kierrokselle oli noin sata. Näinpä meidät jaettiin kielten mukaan pienempiin ryhmiin, jotka etenivät ketjussa. Tästä johtuen vauhti kierroksella oli valitettavan nopea. Suurin syy tähän oli, että luolia ei pidetä valaistuna niiden kemiallisten reaktioiden ja myös luontaisten eliöstöjen takia kuin vain kun on tarve. Luolissa asuu lukuisia eläin lajeja, jotka ovat sopeutuneet vain tähän ympäristöön. Opas kertoikin meille, kuinka runsaasti eläinlajeja on ja kuinka niiden kuningas on valtaisa...... 30 senttinen lisko. Luolissa ei siis asu karhuja, susia tai hirmuliskoja, vaikkakin alueen salamanteri voidaankin jälkimmäisten serkuksi laskea. Hienoinen antikliimaksi. Näiden herkkien kamujen takia siis valot seuraavat ryhmiä eli ne on ajastettu sammumaan kun ryhmät ovat kävelleet läpi. Tämäkin valo on sinänsä jo tehnyt tuhojaan, luoliin on asettautunut runsaasti erilaisia sammalia, joita siellä ei ollut ennen ihmisten tuomia valonlähteitä.

Mutta asiaan, kuljimme siis ihmisten muokkaamissa tunneleissa kunnes ne antoivat tilaa luonnonluolille. Pienet luolat kasvoivat pikku hiljaa kunnes ne alkoivat saavuttaa suurempia mittasuhteita ja stalagtiittien koot kasvoivat niiden mukana. Valaistuksen kanssa näimme korkealle yläpuolellemme; olimmehan maailman toiseksi korkeimmissa luolissa. Jännittävää, miten tämä mittasuhde tekee luolasta tietyllä tavalla hiuksianostattavampaa, vaikka jos katto olisi aivan pääsi yläpuolella voisit kuvitella päälläsi olevan paljon enemmän massaa; se että se ehtisi pudota hieman pidempään ei paljoa kuolemaasi brutaalimmaksi muuttaisi.

Kuljimme pitkin nousevia ja laskevia luolamuodostelmia, jotka saivat ilman katoamaan keuhkoista yhtä tehokkaasti kuin varsin kuluttava liikunta ja ajoittaiset jalkojen lipsumiset. Ei siis todellakaan paikka, jossa kuvattaisiin kävellessä. Todellinen ihmetys saavutettiin kuitenkin saavuttaessa pääluolaan, jossa sillat veivät ryhmämme läpi luolaston kookkaimmat luolan. Paitsi, että katto oli jossain 50 metriä yllämme saatoimme nyt katsoa toiset 50 metriä alas virtaavaan veteen joka kiemurteli luolan pohjalla. Yhdessä stalagtiittien ja muiden luonnon muodostelmien kanssa olo oli kuin olisi käyskennellyt Morian luolastoissa. Mittasuhteet ja paikan jylhä kauneus vain räjäyttelivät pieniä pommeja tajunnassa. Tarumaista ihmetystä lisäsivät osaltaan myös katossa ajoittain vierähtävät lepakot, vanhat mainareiden tekemät portaat ja veden kuohu, joka kuului kaukaa alhaalta. Ei ihme, että tänne oli muinaisina aikoina tulleet ihmiset kaukaakin kuolemaan ja suorittamaan riittejä siinä uskossa, että tämä on portti manalaan. Jopa Suomesta yhtenä kymmenistä kulttuureista oli matkannut ihmisiä tänne asti kunnioittamaan esi-isiä ja jumalia.

Harmillisesti kierroksen piti jatkua; ihmisiä olis tulossa takaamme. He tosin tarjosivat vielä luolasta poistuessa oman elämyksensä kun heidän pienoiset hahmonsa näki vasten valtavan luonnonmuodostelman mittasuhteita; soihdut käteen niin olisi voinut kuvitella olevansa kääpiökaivannossa. Ulos oli kuitenkin tultava tästä paikasta, joka on ehkä hienoin luonnonmuovaamapaikka, jossa olen koskaan käynyt. Englannin kielen sana sublime vain sopii paikkaan paremmin kuin mikään suomenkielen ylevä ilmaisu. Tässä vielä toinen kuva "takaovelta".

Luolaston jälkeen oli mahdollisuus joko painua hissillä takaisin keskuksen lähelle tai (lisämaksua vastaan tottakai) kävellä toiseen melkein avoimeen luolastoon katselemaan alueen läpi virtaavaa jokea. Koska halusin kokea kaiken, otin myös tämän lisäetapin, vaikkei se äskeisen jälkeen mitään hirveää vaikutusta tehnytkään.

Saapuessani tältä kakkosetapilta vihdoin takaisin keskukselle osuin juuri sopivasti lähtevän bussin kohdalle. Sinänsä harmillisesti, koska tästä paikasta olisin mielelläni ostanut matkamuiston, mutta paikka oli kaiken kaikkiaan alimainostettu verrattuna siihen tunnetumpaan luolastoon, josta lisää myöhemmin, jota mainostavaa krääsää kyllä löytyi joka kioskista.

Bussi vei minut takaisin rautatieasemalle, jossa jouduin valinnan eteen. Kello oli vasta noin kaksi iltapäivällä; voisin joko lähteä takaisin Ljubljanaan tai mennä siihen tunnetumpaan luolastoon vaikka luolia olikin jo jonkin verran nähty. Noh, halusin ottaa matkasta kaiken irti ja Ljubljanaahan oli jo nähty, joten painuin näin ollen kohti Postojnan luolia.

Rautatieasemalta oli rauhallinen kävelymatka läpi pienen kylän kohti luola-aluetta. Joka tietenkin osoittautu karmeaksi turistirysäksi. Siellä oli kaikki; isot autoparkit, "aitoa" slovenialaista ruokaa tarjoavat ravintolat ja myös hampurilaispaikat lapsille, kymmeniä matkamuistokojuja ja -kauppoja, joissa myytiin kaikkea kynistä pehmoleluihin, joiden pääasiallisena hahmona olivat muuten nämä vilperit: Proteus salamanterit. Olivathan kamut ihan söpöjä, kuten pääsin todistamaan kun ostin lipun myös heitä esittelevälle alueelle; söpöjä sen sijaan eivät olleet turistit, jotka ottivat salamoille kuvia jyrkistä kielloista huolimatta: uskoisin pikkuveijareiden olevan varsin stressaantuneita. Teki mieli huutaa niille ääliöille, mutta eihän siitä mitään hyötyä olisi ollut.

Noh, ärtymys turisteja kohtaan hieman lieveni kun korjasi verensokeriani syömällä slovenialaisittain kalliin, mutta suomalaisittain ihan ok-hintaisen annoksen grilliruokaa ja ranskalaisia (joka siis sisälsi mm slovenilaisia makkaroita). Niinpä edes luolaston suulla olleet kaikista sisääntulijoista otetut kuvat, jotka saattoi lunastaa poistuessa eivät nostaneet paljoa verenpainettani.

Luolaan itseensä mentiin sinänsä ihan siististi. Siirtyminen laulaston siihen komeimpaan osaan noin kahden kilometrin päässä suuaukolta tapahtui pienellä junalla, joka ihan siedettävän nopeaa vauhtia paineli läpi tippukivimaisemien ja tunneleiden. Siistimpää kuin Linnanmäellä.

Itse luolissakin oli lievästi turistimaisempi henki kuin Škocjanissa. Ehkä syy oli se, että aiempi oli Unescon suojelukohde, joten paikalliset eivät olleet ahneudessaan päässeet aivan samalla tavalla toteuttamaan itseään. Siinä missä Škocjanissa oli ihmisten helpottamiseksi tehty vain pakollinen, täällä oli luohittu ihmisten kulkereiteitit oikein kunnolla kiveen ja valot loistivat mitä ilmeisemmin koko päivän. Kamerakielto paikassa oli, mutta oppaat sanoivat "melkein suoraan", että niin kauan kuin heidän ei sitä tarvitse suoraan tuijotella niin ilman salamaa saa kuvata; toisaalta eipä siitä salamastakaan sanktioita tullut, vaikka aluksi niitä kaikki muuta paisti minä, joka olin aiemman vierailun pohjalta viisaampi, napsivat. Ai niin ja oppaille oli asennettu tasaisin väliajoin mikkejä, joihin puhua ja reitin lopussa oli luolan sisällä matkamuistomyymälä. Ei siis sinänsä ollut puhettakaan, että paikassa olisi mitään luontaisia eläimiä ollut.

Postojnan juttu oli tippukivet. Niiden osalta luolasto olikin kauniimpi kuin Škocjan. Luolat sisälsivät eri värisiä ja tyyppisiä stalagmiitteja, -tiitteja ja sitten niiden yhdistelmiä (megastiitti?), joita muut turistit tietenkin lääppivät kielloista huolimatta. Polut kiemurtelivat näiden tuhansien ja taas tuhansien vuosien aikana muodostuneiden kivien keskuudessa, joiden kauneutta pystyi vain ihastelemaan. Tosiaan stalag-kaverithan siis syntyvät, kuten maaperän läpi tuleva happo jäähtyy/joutuu takaisin kosketuksiin luolaston ilman kanssa, jolloin vesi ja muut kemikaalit erottuvat. Vesi jatkaa matkaansa, mutta mineraalit jäävät muodostamaan kiviä. Jos erottautuminen tapahtuu katossa alkaa muodostua stalagtiitti, jos ne pääsee lattiaan asti siihen alkaa muodostua stalagmiitti. Prosessi on vain aika hidas, puhutaan reilusti millin kymmenyksistä vuositasolla.

Omia tuntoja turistien keskuudessa. Reissun karmaisevin hetki koettiin kun valot sammuivat vahingossa varsin matalakattoisessa kohdassa. Itseä ei juuri huolestuttanut, luolassa kulki mm kaide, mutta ryhmässä olleita muutamaa kymmentä japanilaista kyllä herkutti. Karmaisevaa oli siis olla matalassa luolassa parinkymmenen kirkuvan japanilaisen kanssa.

Luolan viimeinen ja tunnetuin stalagtiitti. Postojna oli kaunis, mutta Škocjan oli upea. Kumpikin hyvin suositeltava, mutta jo pelkästään vähemmän turistimäärän takia suosittelisin ensimmäistä, vaikkei se olisi selkeästi enemmän ihmetystä aiheuttava paikka. Tosin Škocjan ei ollut niin ihmisystävällinen eli se paikka ei ole vanhuksille ja muuten liikunnallisesti heikoille; nousut ja laskut ovat jyrkkiä ja kierros nopea. Mutta jos kestää, kokemus on uskomaton.

6-12.8.2013 Sympaattinen Slovenia: Osa 1 eli Ljubljanaa tutuksi

Vuodesta 2013 uhkasi tulla ulkomaanmatkaton. Toki vuosi oli pitänyt sisällään jo hieman kotimaanmatkailua, mutta oman maan piirit eivät vain tuntuneet riittävältä korvikkeelta. Niinpä tajutessani, että ennenaikaiset valmistujaisjuhlani, jotka äitini itselleen/minulle halusi järjestää, saattaisi johtaa lievään ylimääräisen rahan virtaan, päätin suunnata nuo budjetoimattomat käteisvarat ulkomailla vierailuun.

Alustavasti ennen tilaisuutta päätin, että matkani suuntautuu keskitetysti johonkin Euroopan maahan, jossa en ollut ennen vieraillut. Hieman katselin toki erilaisia opuksia kartoittaakseni vaihtoehtojani, mutta lopullisen ratkaisun päätin jättää vasta rahavarannon näkemisen jälkeiseen aikaan. Kun sitten juhlapäivä koitti ja meni, huomasin omaavani varsin mukavan matkakassan ja sukulaisteni kanssa keskustellessa hienoinen siemen kohteestakin oli alkanut itämään. Eräs serkkuni oli nimittäin sivulauseessa maininnut, kuinka mukava paikka Slovenia on. Slovenia? Verso kasvoi, kun vilkaisin kartalta, missä maa tarkalleen edes on; tunsin oloni ignorantiksi, olin tietenkin ajatellut sen olevan esim huomattavasti lähempänä Slovakiaa. Mutta ehkä tarve sivistää itseään vain kiihotti mieltä, koska maa alkoi kuulostamaan paremmalta vaihtoehdolta hetki hetkeltä. Kyseessä oli maa, josta en tiennyt oikeastaan mitään, jossa juuri kukaan tuntemani henkilö ei ollut käynyt (hei, elitisti) ja joka näytti juuri sopivalta tälläiseen pikkureissuun: se oli tarpeeksi pieni, että siitä voisi saada kokonaiskuvan yhdelle kertaa; kaupunkiloman sijaan voisi tutustua suurempaan osaan maata.

Niinpä jatkoin jo aiemmin buukattua Neil Young and Crazy Horse-keikkamatkaa (One of the Best Gigs Ever!) etelään viikolla vielä eteläisemmässä paikassa. Lensin Sloveniaan elokuun alussa, kohdatakseni suhteellisen viileän Suomen jäljiltä auringon hohkaamaan maan. Tapanani ei ole kesäreissuilla ole paljoa ollut säätiedotuksia etukäteen tuijotella, mutta eipä siitä apua olisikaan ollut, koska niin vähäisiä vaatteita ei minulla olekaan tai olisi edes säädyllistä pitää päällä kuin Ljubljanassa, maan pääkaupungissa, olisi pitänyt pitää ilman jatkuvaa hikoilua. Ensimmäisien päivien aikana lämpötilöa painui juuri ja juuri alle +30 muutamia kertoja öiden aikana.

Toisaalta lämmöstä pitää nauttia ja toisin kuin kylmyydestä siitä löytyy hyviä puolia: koska en saanut nukuttua yöllä kunnolla, saatoin hyvillä mielin lähteä hyvissä ajoin liikkeelle tutustumaan kaupunkiin. Niinpä jo ennen yhdeksää olin syönyt, suihkutellut lähinnä herätäkseni ja näönvuoksi (koskaan ei olisi haitannut niin vähää, ettei hostellissa olisi ollut lämmintä vettä, en tainnut kääntää ensimmäisten päivien aikana hanaa lämpimälle kuin aivan pieniksi hetkiksi) ja valmis lähtemään käyskentelemään. Lämpö tietenkin tarkoitti myös kaunista päivää, joten mikäs sen mukavampi tapa ottaa ensi kosketus kaupunkiin kuin kävellä sen varjoista joenvartta pitkin ja katsella kun kalat uiskentelivat sen pintavedessä. Samalla pääsi tutustumaan moniin Ljubljanican ylittäviin siltoihin, joista nimellisesti mielenkiintoisin oli toki itselleni lohikäärmesilta.

Myöhemmin minulle selvisi, että lohikäärme oli valittu Slovenian "kansalliseläimeksi" juuri tähän jokeen liittyvän tarinan mukaan. Ensimmäinen maininta tästä seudusta nimittäin löytyy Iasonin ja Argonauttien matkasta kertovassa tarussa, jossa Kultaisen taljan metsästäjät purjehtivat tätä jokea ylös ja kohtaavat sen laaksoa vartioivan lohikäärmeen. Vaikka kärmes valitettavasti kohtaa antiikin sankareiden käsissä loppunsa, noin 1800-luvulla se nostettiin kaupungin ja kokomaan lempparieläimeksi, mikä ei tietenkään haitannut minun kaltaista lohharinrakastajaa ollenkaan.

Oli edustettuna silloilla toki muitakin taruhahmoja, kuten griffinit tällä pienemmällä sillalla.

Kolmannella sillalla kohti keskustaa olivat myös edustettuina antiikin tarut, tosin hieman modernimmissa muodoissa. Suoraan alla olevan patsaan edustaman tarun olen jo unohtanut, mutta jos muistikuvani eivät ole aivan väärässä, sen alla on Prometheus, jonka sisäelimet kotka käy aina napsimassa tasaisin väliajoin, kun herra kehtasi Zeusta uhmata.

 

Melkein julmempi kohtalo oli kohdannut saman sillan kaiteiden edustajia, jonka nimi oli muuten Teurastajansilta, koska se sijaitsi paikassa, jossa kyseiset liha-alanedustajat ainakin ennen vaikuttivat. Sillan kaiteet oli koristeltu erilaisilla vedenhengillä ja asukeilla muistuttamaan Ljubljana-kaupungin läheisestä suhteesta veteen. Julmasti olivat vain pariutuneet vandaalit nämä olennot kahlinneet niin kuin heidän nostamisensa vedestä ei olisi ollut jo tarpeeksi: nykyään joka saakelin paikasta löytyvällä tavalla olivat paikalliset vastanaimisiin menneet (en halua pilata hyvää sanaa "naineet" yhdistämällä sitä tässä avioliittoon) laittamaan lukkonsa näihin viattomiin koristeisiin. Ymmärrän hieman paremmin vielä sillan ristikkojen lukottamisen, mutta että on pitänyt mennä yksittäiset taideteokset mennä töhrimään. Joku toinen taiteilija voisi täälläkin käydä napsimassa lukot ja sulattamassa ne joksikin esteettisemmäksi.

 

Noh, Teurastajansilta oli jo aivan keskustassa, jonka pääaukella pysähdyin hieman nauttimaan lämmöstä ennen kävelyn jatkumista. Ihailin siinä olessani muun muassa aukiota reunustanutta fransiskaanikirkkoa, joka varsin maltillisesta ulkokourestaan huolimatta oli sisältä varsin viihdyttävä.

Aukeamalla sijaitsi myös maan suuren kirjallisuushahmon France Prešeren, jonka mukaan myös aukio oli nimetty, patsas. Patsaan päälle oli aikoinaan runoilijaa kunnioittamaan sopivasti laitettu antiikin muusa, mutta ilmeisesti tämä oli ollut ylöosattomuudessaan liikaa kirkossa kävijöille, mutta ongelma oltiin ratkaisty kasvattamalla kirkon ja patsaan väliin muutama puu.

Muuta aukion arkkitehtuuria.

 

Aiemmin mainitsemiani historiallisia nippelitietoja olin tietenkin opin tavalliseen tapaan kiertokävelyllä. Liityin noin muutaman kymmenen muun henkilön kanssa opiskelijan pitämälle kiertokävelyllä, jossa avattiin kaupungin historiaa ilman ikäviä opas-tai historiankirjojen lukemista. Tällä kiertokävelyllä päädyin muun muassa näiden ovien eteen. Olisin toki itsekin varmaan vilkaissut paikallista katedraalia, mutta en olisi välttämättä ainakaan heti hiffannut, että korkeimmalla kohdalla oveahan oli niinkin nykyaikaa lähellä oleva hahmo kuin Johannes Paavali II. Paikalliset katoliset slaavit, joita jälkimmäisen osalta siis suurin osa Slovenialaisista on, olivat aikoinaan niin innoissaan hänen vierailusta maassaan, että tekivät hänelle oven, toki laittaen mukaan myös keskeisiä tapahtumia maan historiasta.

Ihan hieno kirkko, mutta ilmeisesti alla oleva kirkkopyhimys oli viettänyt siellä jo hieman liian kauan aikaa sitä oikein arvostaakseen.

Kävelykierros vei toki vielä muillekin silloille, kuten muun muassa tälle, josta ilmeisesti oli aikanaan tapana dippailla leipureita jokeen. Mitä ilmeisimmin leipurit olivat aikamoisia kepulikalleja ja aina välillä joku saatiin kiinni kaikenlaisista yrityksistä saada lisärahaa, jolloin heitä hieman kastettiin jokeen (saivat sen jälkeen ilmeisesti jatkaa elämäänsä jossain muualla). Sillan nimi taisi olla noin suunnilleen kengäntekijöiden silta, johon sopivasti ennen siltaa olevat langat oli koristeltu kengin. Teorioita niiden laittajista oli monia, mutta uskottavimmat pohjasivat siihen tietoon, että kengät ilmestyivät samana vuonna kuin Erasmus-ohjelma alkoi Sloveniassa (ja muutamissa kengissä lukikin jotain Erasmuksesta ja maista).

Kierrosta piti muuten paikallinen englannin opiskelija, jonka kanssa puhuimme siirtymien aikana muun muassa opinnoista. Sloveniassa entisenä sosialistimaana on myös ilmainen koulutus, jonka hallitus kyllä haluaisi muuttaa maksuttomaksi, mutta kymmenesosa maan asukkaista on opiskelijoita, joten asian ajaminen olisi poliittinen itsemurha. Seurauksena maassa on varsin suuri korkeakoulutettujen työttömyys, jota ei auta se, että maassa koulutusmäärää suoraan palkkatason katsomatta itse työhön; toisin sanoen tohtori (joita maassa on ilmeisesti aika paljon, maisteri on meidän kandia vastaava eli ei omaa oikein mitään arvoa) kaupankassalla saa tohtorin palkkaa eli heitä ei palkata. Ehkä ilmainen koulutus ja siihen liittyvät säädännöt voidaan viedä liian pitkälle siis, mutta toisaalta muuten kansa on kalleudesta varsin tyytyväinen koulutusjärjestelmäänsä. Niin olin myös minä matkaillessani, slovenialaisten englanninkielentaito oli erinomainen.

Kansallis/yliopiston kirjasto, jonka suunnitteli Slovenian tunnetuin arkkitehti Jože Plečnik. Sisään ei valitettavasti päässyt tutustumaan kun ei ollut slovenilainen.

Kierroksen jälkeen suuntasin muutamien ryhmässä olleiden brittien kanssa paikalliselle linnavuorelle.

 

 

Harmaan kivisessä linnassa kun oli mainostettu sijaitsevan myös aika mainion ja sopuhintaisen ravintolan, jossa nautiskelinkin varsin sopuhintaisesti paikallista kala/äyriäiskeittoa.

Toki piti myös käydä ottamassa kuvia linnanmuureilta, joilta saa hieman kuvaa myös kaupungin modernimmasta ja arkipäiväisemmästä arkkitehtuurista.

Illalla, käytyäni ensin suihkuttelemassa osan hi'istä pois. Päätin kävellä katsastamaan paikallista Kristianiaa eli opiskelija/vapaa-ajattelija kylää. Matkalla sinne tuli tosin vastaan tämä kuvainstallaatio paikallisen nykytaiteenmuseon ulkopuolella. Slovenialaiset tuntuivat tykkkäävän kuvainstallaatiosta, kuten myöhemminkin tulee ilmi.

Ljubljanaan oli nimittäin syntynyt eräänlainen opiskelija/hippi/vaihtoehto-kommuuni. Kun Jugoslavian joukut lähtivät maasta heidän parakkialueensa jäi tyhjilleen ja sen valtasi joukko yllämainittuja. Koska he eivät halunneet enää aluetta kokonaan jättää, kädenväännön jälkeen, osa alueesta annettiin heille ja sinne syntyi hieman vaihtoehtoinen asujaimista, jonka elämään kuului muun muassa katutaide ja bilettäminen.

Tässä muutamia esimerkkejä alueen laidoilta.

Illalla istuskelin hostellin yleisellä aluella lueskellen kirjaani, kun paikalle tuli sekalainen kolmikko matkaajia. Joukkoon kuului aasialainen tyttö, välimereläinen ja yksi slaavi eli kuten myöhemmin selvisi eteläkorealainen, portugalilainen ja slovenialainen. Siinä heidän kanssaan juttelin, ennen kuin korealaistyttö kysyi, mistä olen. Vastaukseni sai poikkeuksellisen innokkaan vastaan oton. Paljastui, että Rina (tai Riina, kuten hän suomalaisittain toivoi itseään kutsuttavan) oli viettänyt vuoden Suomessa vaihdossa. Seurauksena hän oli hirveä fennomaani ja muun muassa puhui sujuvaa suomea. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat vuosia opiskelleet suomea sitten tulleet tänne vaihtoon ja juuri vaihdonlopussa eivät puhu läheskään yhtä hyvin. Siinä sitten puhuimme suomeksi oman aikamme, jonka kuluessa hän muun muassa puhui rakastamastaan suomalaisesta musiikista. Oli siinä ihmettelemistä, kun hän kaivoi kännykästään soimaan savonmurteella lauletun version Rakkaus on lumivalkoisesta ja sanoi muun muassa rakastavansa monia muitakin inhokkejani. Onneksi myös yhteisiä säveliä löytyi, kun hiljennyimme muun muassa hetkeksi kuuntelemaan Egortripin Matkustajaa.



Seuraavana päivänä lähdin sitten hakemaan lievennystä kuumuuteen käyskentelemällä museoissa. Ljubljanahan oli ollut aikoinaan myös roomalaisten asuttama tai siis sen paikalla oli sijainnut roomalaisten asutusta, asia, josta paikalliset tuntuivat olevan varsin ylpeitä, mutta miksipä eivät olisi.

Roomalaiset tuntuivat olevan aika pahoja roskaajia kun näitä heidän ruukkujaan tuntuu löytyvän neliömetriltä muutama näistä heidän vanhoista asuinpaikoistaa.

Varsin mukava tapa esittää erot ruukkujen aikakausien välillä:

Ljubljanan tämän hetkeinen ylpeys oli alueelta vast'ikään löytynyt maailman vangin puupyörä.

Mielenkiintoisempi visuaalisesti oli sen sijaan tämä museon nurkassa nötköttänyt nukke.

Museon osana oli tietenkin myös maanhistoriaa esittelevä osasto, jossa oli muun muassa maailmansotien aikaisia propagandajulisteita.

Slovenialaiset tuntuvat/tuntuivat tykkäävän viiksistä.

Mutta kirjallisuus oli varsin pidettyä myös.

Museon sisäpihalla oli taas yksi valokuvainstallaatio. Tällä kertaa aiheena oli turistien Ljubljana eli kokoon oli kerätty turistien ottamia valokuvia kaupungista.

Esimerkki roomalaisten taakseen jättämistä rakennelmista; pyramidi (?)

Iltapäivän ollessa jo edennyt varsin pitkälle, päätin nautiskella hieman murkinaa ja oman aikani haahuiltuani päätin katsastaa paikan, jota Lonely Planet kehui hyväksi esimerkiksi paikallisesta keittiöstä. Siellä söin sitten alkupalaksi hieman paikallisia versioita gnoccheista ja pääruuaksi hevospihvin. Hepojen liha on hyvin tavallisessa käytössä tässä maassa, jossa hevosten kasvattamisella on pitkät perinteet. En päässyt reissulla maistamaan paikallisesti suosittua pikaruokaa hevospurilaista, mutta hevospihvi oli varsin maukasta; jossain hirven ja naudan välimaastossa sanoisin.

Käväisin kääntymässä myös paikallisen kaupungintalon sisäpihalla, joka oli valittu Euroopan hienoimmaksi julkisenalan tilaksi jossain vaiheessa eikä syyttä. 

Nämä surumieliset yksisarviset olivat erityisen mielenkiintoisia.

Loppupäivän vietinkin sitten shoppaillen. Etsiskellessäni levy- ja kirjakauppoja eteeni tuli muun muassa tämä. Mr Invader, we meet again (http://jandemaailmalla.blogspot.fi/2013/08/raili-11-277-158-eli-puoliekologisesti.html).

Kävelyreissun jatkuessa (taas pikaisen suihkun jälkeen) kohtasin myös hieman sosialistisempaa arkkitehtuuria.

Paikallisessa puistossa vastaan tuli jälleen valokuvainstallaatio: nyt tunteita ilmaistuna viittomisesta otettuina kuvina; ihan mielenkiintoista.

Lopuksi hieman hienompaa sosialistista arkkihtehtuuria.

Kahden kaupungissa vietetyn päivän jäljiltä olikin jo aika seuraavana lähteä sen ulkopuolelle ja hieman allekin.