14.-30.7.2014: Opintomatka/Opintojen varjolla Portugaliin: osa 6, Pois Portugalista

Viimeisenä kokonaisena päivänä Portugalissa ja viimeisenä aamuna Lissabonissa tarkoitukseni oli vaivata jalkojani vielä viimeisellä patikalla. Silmissä kiilui vielä yhden korkean paikan valloittaminen eli kiipeäminen Lissabonin linnavuorelle, joka näkyi hostellihuoneeni ikkunasta. Aluksi suunnittelemani yksilöllinen tempaus muuttui kuitenkin kävelykierrokseksi, kun aamupalan aikoihin kuulin, että sellainen oli juuri lähdössä linnan seutuville. Niinpä pakkasin kapsäkkini pikaisesti (enkä edes onnistunut jättämään mitään taakseni), laitoin ne hostellin säilöön ja hyppäsin mukaan kierrokselle.

Kierroksen ollessa suhteellisen alussa kävi tosin selväksi, ettei kierros varsinaisesti ollut edes linnalle menossa, vaikkakin sille alueelle. Noh, ajattelin, että ehtiihän sitä sitten kierroksen jälkeen tehdä oman pikku seikkailun, saihan kierroksella kuitenkin nähdä kiinnostavalta kuulostavaa Alfaman kaupungin osaa, joka linnan toiselta kulmalta avautui.

Kierros tosin lähti liikkeelle hieman hitaanlaisesti: jouduimme alussa odottamaan hostelliketjun toisen lokaation kiertäjiä noin vartin verran ennen kuin pääsimme mihinkään. Toisaalta hieman pettymykseksi kierros eteni myös rauhalliseen tahtiin; kävimme matkalla Alfamaan läpi useita keskustaisemman alueen kohteita, kuten muun muassa kaupungin ja juutalaisten synkkää menneisyyttä. Ymmärrettävää, koska ei kai koko matkaa Alfamaan voinut vain ilman taukoja pyyhkäistä, ja mielenkiintoistakin, mutta ei ehkä se syy, miksi kierrokselle lähdin. 

Vainot olivat saaneet alkunsa tai sanotaanko mieluummin saavuttaneet lakipisteensä tautiepidemian vuoksi. Kun rutto pyyhkii Lissabonin katuja, joku vatipää yläpuolella olevassa kirkossa oli päästänyt suustaan, että varmaan koko touhu on juutalaisten vika. Kun sitten eräs kirkossa ollut juutalaiskristitty oli hieman asiaa epäillyt, oli väkijoukko lopulta kerännyt raivon tappaa hänet ja jatkoivat sitten samanlaisella, ehkä tunnontuskien ajamalla, kiihkolla läpi koko kaupungin juutalaisväestön, joka siis tuossa vaiheessa oli kuninkaan lakeja seuraillen kääntynyt kristinuskoon. Alla tuota pahaista kirkkoa sisältä.

Satunnaisten kaupungin historiaa valottaneiden pysähdysten jälkeen saavuimme lopulta Alfaman ylle. Sisilialaisoppaamme johtama kierros otti täällä näköalapaikalla jälleen kerran tauon, näillä kierroksilla on toki tapana tukea paikallisia kahviloita, mutta tämä oli erityisen innokas asian suhteen. Niinpä pysähdyimme kauniina päivänä ottamaan kuvia yli merta kohti ylettyvän alueen.

Noin suunnilleen keskellä kuvaa sijaitsee muuten Lissabonin arvostetuin hautausmaa Lumiar, jonne kaikki keskeiset taiteilijat haudataan. Kyseisen viimeisen lehdon ympärille oli noussut hienoinen kohu alkuvuodesta, kun yksi kaikkien aikojen jalkapalloilijoista Eusebio oli haudattu maan multiin sinne. Joidenkin nirppanokkien mielestä jalkapalloilija ei kuulu runoilijoiden, laulajien ja muiden portugalilaisen kulttuurin lähettiläiden joukkoon. Kaikenlaisia elitistejä se maailmassa on, niin kuin jalkapallo ei olisi kulttuuria tai Eusebio yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista portugalilaisista.

Samaisella kukkulalla oli myös Portugalin yhden suojeluspyhimyksistä patsas, jonka jäämistö oli viety maureja pakoon kaukaisempaan kaupunkiin, mutta tuotu laivalla takaisin Lissaboniin, kun se suurimmaksi osaksi oli "vapautettu" muslimeista. Sinänsä kierroksella tuli esiin mielenkiintoista pikkuasiaa kaupungin muslimeiden ja kristittyjen pienen väännön värittämästä historiasta. Ilmeisesti esimerkiksi tullessaan maurit olivat rakentaneet moskeijansa vanhan kirkon päälle ja vastavuoroisesti kaupungin katedraali rakennettiin kristittyjen päästessä taas niskan päälle käyttäen tuota moskeijaa perustuksinaan.  

Kun tauko kukkulalla vihdoin loppui, suuntasimme vihdoin varsinaiseen Alfamaan noin kaksi tuntia kierroksen alun jälkeen. Pääsimme käppäilemään mutkittelevia pieniä kujia, jotka olivat ammoisina aikoina talojen väliin jääneet. Tässä paikassa oli jo aivan erilainen elämisen tunne kuin aikaisemmin tutkailluissa Lissabonin osissa.

Ohitimme myös Fado -museon eli paikalliselle surumieliselle musiikille omistetun pinkin pyhätön, jonne emme kierroksen aikana eksyneet. Alfamaa mainostetaankin sinä paikkana, johon kannattaa mennä, jos haluaa fadoa kuulla. Yllättäen näin päiväsaikaan se ei kuitenkaan soinut kuin radioista ja illalla olisin jo muualla. Noh, jotain ensi kertaankin nähtäväksi.

Kierros päättyi lopulta jälleen yhdelle kirkolle. Kolmas tällä kierroksella, melkein tuntui, ettei muuta tullut nähtyäkään. Lisäksi aikaa ei oikein enää ollut linnalle. Niinpä päädyin syömään muutaman muun kierroslaisen kanssa pikaisen hotkitun aterian ennen kuin kiirehdin hostellille hakemaan laukkuni ja siitä juna-asemalle. Oli aika siirtyä Portoon. Siellä matkasimme lentokentälle, jonka kupeessa olevaan hotelli majoituimme yöksi tai muutamaksi yön tunniksi, koska lento lähti kuuden aikaan. Ostin vielä viimeiset tuliaiset lentokentältä ja sitten olikin aika matkata Frankfurtin kautta kohti Suomea. Väsyneen matkailun jälkeen saavuimme iltasella varsin lämpimään kotomaahan merituulien viilentämän Portugalin jälkeen. Hetken turisteilin vielä Helsingissä, mutta siitä lisää muualla.

14.-30.7.2014: Opintomatka/Opintojen varjolla Portugaliin: osa 5, Sintra

Toiselle kokonaiselle Lissabon-päivälle oli valittu kohde kaupungin ulkopuolelta: kahtena erillisenä retkikuntana suuntasimme Sintran kaupunkiin, pieneen linnoista ja palatseista tunnettuun kylään. Niinpä puolen päivän aikoihin ensimmäinen seurue, johon siis itse kuuluin, hyppäsi junaan ja matkasi tarvittavan tunnin tähän satumaiseksikin mainostettuun kyläpahaseen.

Juna-asemalta seurasimme tietenkin opastuksia kaupallisen keskustan sijaan kohti alueen muinaisempia alueita eli vanhaa kaupunkia. Jo varsin piakkoin tönöt alkoivat omaamaan tiettyä disneymaisuutta, kuten yllä olevan raatihuoneentapaisen kohdalla, mutta varsinaiset kohteet kuitenkin odottivat paljon pidempänä. Niistä toinen näkyykin alemmassa kuvassa ylhäisellä kukkulallaan. Jalkani olisivat tässä vaiheessa saattaneet arvostaa matalalle maalle rakennettuja linnoja, mutta toisten jalat, ainakaan säästämismielessä, ovat harvoin olleet linnan rakentajien mielessä muinaisina aikoina.

Matkalla kohti kukkulaa ohitimme yhden alueen palatseista, jota Kansalliseksi palatsiksikin kutsuttiin. Vaikka palatsi kaksine tötteröineen (ilmeisesti maurien vaikutusta), vaikutti mielenkiintoiselta se jäi nyt hieman syrjään sen hetkiseltä reitiltämme, joten se siirrettiin myöhempään päivään. Toki matkalla oli muös mielenkiintoista taidetta, kuten alemman kuvan naisen kupeita kantava päätön enkeli (?), joka toki saattoi olla vain taidokas tienviitta.

Ryhmämme lähti rymyämään kohti korkeampia maita läpi portugalilaisten puistomaiden. Kaiken kuumuuden ja urbaanien ympäristön jälkeen Sintran rinteiden vehreys oli melkein yllättävää ja piristävää. Ehkä niin miellyttävää suomalaisille mielillemme, että annoimme sen häikäistä suuntavaistojamme ja ajauduimme hieman sivuun tarkoitetusta tiestä. Löysimme lopulta itsemme kukkulaa kiertävästä kylästä, jossa totesimme olevamme sivussa reitiltämme. Samalla tapasimme myös australialaisen pariskunnan, joka oli epäonnekseen seurannut meitä harhailuissamme. Hetken pähkäiltyämme ja huomattuamme minua ja miestä yhdistäneen yhteisen mielenkiinnon (minulla oli päällä Springsteen -paita, hänellä Clarence Clemons jr. -paita) menimme yhdessä kysymään tietä paikallisesta apteekista, josta saimme ohjeet oikeammalle polulle. Ei siis aivan oikealle, tai siis emme osanneet sitä seurata, mutta ainakin sinnepäin.

Hetken patikoituamme ja kohteiden tullessa näkyviin, parini ja minä päädyimme lähtemään eri suuntiin. Minä kiipesin toiselle kukkulalle, jossa sijaitsi aiemmin alhaalta näkemäni linnake. Kyseessä oli siis maurien aikoinaan oikeaksi puolustuspesäkseen rakentama muuritettu alue, joka oli aikoinaan komealta paikaltaan vartioinut viheliäisten kristittyjen juonien varalle. Vuorelta aukesi hieno näkymä, jota tosin nousi aavemaisella tavalla peittämään sakea usva, joka peitti lopulta melkein kaiken kukkulaa ympäröivän näkymistään. Ehdottoman siistiä mystisessä fiiliksessään, mutta hieman ärsyttävää esimerkiksi kuvaamisen kannalta. Kuvissa siis näkymää linnan muureilta yli itse linna eli muurilta toiselle. Varsin suuri linnake aikoinaan oli ollut kyseessä pitäen sisällään varsin oman elämänsä.

Varhaiskeskiaikaisen linnan raunioilta lähdin kulkemaan kohti toista hieman erilaista linnaa nimeltään, I kid you not, Penan palatsi. Siinä missä Maurilinna, joka oli siis varsin suoraan aiemmin linnoituksen nimi, oli raunioitunut sotilastarkoituksiin rakennettu taisteluvarustus, tämä seuraava palatsi oli täysin käytännöstä erillään olevaa visuaalista suuruuden hulluutta. Vaikka toki paikan kivirakenteet ja sijainti mäellä antoi sille puolustuksellisia bonuksia, eihän kukaan nyt koristele linnoitustaan näin tai ainakaan maalaa sitä pääosin keltaiseksi.

Kuten asiaan kuuluu, osa linnasta oli tietenkin restauraation kourissa, mutta eipä näiden tällaisten rakennusten perushuolto taida koskaan loppua.

Mielenkiintoinen linnan tai palatsin ulkoasu oli myös sisäpihan puolella, jossa pääsin kulkemaan muun muassa lukuisista linnaa eritelleistä porteista, joissa tuli sentään kummempien elementtien seassa esiin portugalilaisten tuttu rakkaus laattoja kohtaan.

Liikkuessani linnoissa ja niiden välillä, laaksojen sumu oli saanut yhä rokkamaisempia piirteitä: alla näkymä kohti aikaisemman vierailun kohteena ollutta Maurilinnaa.

Ulkomuureilta siirryin tutkiskelemaan linnan sisuksia, vaikkei rauhallisesta käyskentelystä voikaan puhua. Itse asiassa koko sisustan tutkimus meni jonotellessa ja ajoittain jalkoja nostellen. Melko tiukassa muodostelmassa piti seurata toisia turisteja houneista toisiin. Ilmeisesti portugalilaiset eivät ole kovin suurissa joukoissa liikkuneet, koska kaikkien vanhempien rakennusten portaikot ja oviaukot olivat korkeintaan kahden mentäviä, mutta usein vain yhden kerrallaan kuljettavia.

Hieman sisustusta ja esineitä palatsin sisältä: hieman maaninen leijona, varsin siveellinen fresko ja muutama mielenkiintoinen vaasi kilpparin kanssa.

Myös itse huoneet olivat välillä mielenkiintoisia, kuten tämä ruokailutila ja vastaanottosali.

Loppukierroksesta käytin jo kaiken vapaan tilan ohituksiin, aikani ihmisten perässä jonoissa löntysteltyäni halusin vain ulos. Samalla tarmolla lähdin kulkemaan myös alas vuorelta ja, hieman aiemmasta oppineena, löysin hieman lyhyemmän reitin alas kuin ylös tullessa käyttämämme. Tosin sen alas päästyäni jalkojeni protestit ramppaamista vastaan yhdistyivät yleiseen väsymykseen ja esimerkiksi käveleminen yhden laakson toisella puolella olevalla Kansalliselle palatsille torpattiin vahvoin äänin. Niinpä treffasin aiemman retkikumppanini ja päätimme, että Sintra oli näiltä erin nähty.

Illalla Lissabonissa lähdin huvikseni seurauksi tavarataloon, mutta kaikki mukava oli liian kallista. Ostin siis vain sipsejä ja limsatölkin. Keskustassa kävimme vielä syömässä lähellä hostellia ja nappasin listalta erään jo muutaman kerran mietityttäneen annoksen Bacalhau de natas eli hieman kuin turskasta tehty Janssonin kiusaus, mutta varsin hyvää.

14.-30.7.2014: Opintomatka/Opintojen varjolla Portugaliin: osa 4, Lissabon

Lauantain viimein valjettua myös henkisesti suuntasimme nyt vain suomalaisittain pois Aveirosta. Läpi hikisen kadun raahasimme laukkumme kaupungin juna-asemalle, jonka koristeellisesti sinisestä laatoituksesta pysähdyin vielä ottamaan kuvan. Itselleni lähtö aiheutti hieman haikean tunteen, olihan kaksiviikkoinen pitänyt sisällään paljon tapahtumia, mutta toisaalta liettualaisia lukuun ottamatta kaikki muut kurssilaiset olivat jo käytännössä jättäneet kaupungin taakseen. Oli aika siirtyä eteenpäin.

Matkasimme junalla Lissaboniin, jossa etsiydyimme hostelliimme: Destination Hostelliin, joka osoittautui varsin huikeaan paikkaan rakennetulta. Hostelli sijaitsi massiivisen juna-aseman, josta tosin kulki junia vain läheiseen Sintran kaupunkiin, sisuksissa, vain kymmenien metrien päästä raiteista. Alla juna-aseman sisäänkäynti, jossa sijaitsi muuten Starbuck eli olivat antaneet sinänsä tilaa varsin vapaamielisesti, ja sen alapuolella kuva juna-aseman sivusta, jossa mutkitteleva tie tarjosi reitin juna-aseman ja hostellin korkeammalta tasolta alemmassa kaupunkiin tai korkeammalle virkistäytymiskortteleihin (eli ravintoloiden ja baarien sekaan).

Yläpuolella näkymää hostellihuoneeni ikkunasta eli kaukaisuudessa siintää kaupungin linna, jossa valitettavasti en ehtinyt vierailemaan. Alla taas kuvia paikan köökistä, jonka taustalla näkyy hieman muovinurmella koristettua yleistilaa. Paikan omisti arkkitehti, joten paikassa oli varsin mielenkiintoinen, mutta ennen kaikkea käytännöllinen sisustus. Paikan seinät ja ikkunoiden pimennysovet oli muun muassa vuorattu äänieristysmateriaalilla ja loikoilu alustoja oli erilaisissa muodoissa ympäriinsä. Kyseessä ei ollut mikään bilehostelli, ilmeisesti saman ketjun muut päädyt hoitivat tämän, yhdessä oli muun muassa uima-allasbileitä, koska varsin vankka hämärä laskeutui illalla yleisten tilojen päälle ja hiljaisuutta pidettiin yllä, vaikkei useimmat asukkaat siihen paljoa kehotuksia tarvinneetkaan.

Ensimmäisenä iltapäivänä ja iltana koko porukkamme lähinnä latasi akkujaan, mutta kävimme pienissä partioissa ottamassa esimakua kaupunkiin. Minun joukko-osastoni katseli ensin hieman kauppoja ennen kuin otti yhdellä mäkitramilla eli funicularilla matkan kohti kaupungin ylempiä osia. Itse halusin tämän reissun jo senkin takia, että jalkani eivät olleet parantuneet Porton jälkeen vaan olin itse asiassa kerännyt lisää rakkoja jalkoihini, joihin esim. jatkuva kävely ja meressä uiminen eivät paljoa auttaneet. Teki hieman kipeää kävellä välillä, erityisesti mäissä, mutta eihän tässä nyt tarkoitusta ollut jäädä hostelliin lepäilemään.

Ilta ehti jo hieman pimentyä päästyämme mäen ylhäälle; emme mahtuneet tuohon ekaan kuvassa olleeseen tramiin. Hieman käppäilimme siinä illan ratoksi pienillä ravinteleiden ja baarien täyttämillä teillä, mutta halumme kuljeskella turistien ja poliisien seassa ei ollut suuri (yhdistelmä ei ainakaan minulle kovin luottamustaherättävä naapurustoa kohtaan erityisesti, jos poliiseja on paljon valkkaina partioina). 

Jaloistani huolimatta valitsin alas tullessa kuitenkin vaununrataa sivuavan kävelytien, koska kulkiessamme ylös olin nähnyt osia sitä reunustavista taideteoksista. Niinpä kävellessäni sain hieman kuvaa maan ilmapiiristä, joka talousvaikeuksien yhteydessä oli muuttunut, syystäkin, hieman skeptiseksi. Poliittisia johtajia ja EU:ta kohtaan ei ollut maassa hirveää luottamusta. Taloudellinen tilanne oli johtanut mitä ilmeisimmin myös pienrikollisuuden kasvuun, joka selitti baarialueella näkemiämme poliiseja.

Seuraavana päivänä otimme aamun varsin rauhallisesti. Söimme hostellin tarjoaman varsin mainion aamiaisen, jonka pisteitä nosti sen kuuluminen suhteellisen siedettävään 20e yöhintaan. Aamulla sai nauttia muun muassa varsin hyvistä leivistä ja letuista yhdessä varsin hyvän juomavalikoimaan.

Minun jäädessäni laittamaan kokoon edellisenä iltana pesettämiäni pyykkejä, muu seurue lähti, joten päädyin kulkemaan Lissabonin kaduille ihan keskenäni.

Tämä ehkä vaikutti impulsiiviseen päätökseeni lopettaa jalankulku, vaikkakin keskeisempänä syynä haluta pois kenkiensä varasta oli nuo aiemmin mainitut rakot. Hyppäsin nimittäin ensimmäistä kertaa monista matkoistani punaisen doubledecker-sightseeing bussin kyytiin. Kaikkea sitä tekee, päästäkseen paikasta toiseen. Toisaalta loppupelissä varsin kallis lippu ja ehkä joidenkin mielestä pienoinen sielunsa myyminen eivät niin haitanneet mieltäni: jalkani saivat lepoa ja bussin ylätasanteella käynyt viiva vilvoitti petollisuudestaan huolimatta.

Toisaalta bussin kulkiessa näki kaikenlaisia paikkoja, jotka olisivat olleet liian syrjässä varsinaiselta reitiltäni, mutta nyt näki ainakin ulkoapäin. Sain muun muassa katsauksen Lissabonin keskustan puistoihin. Ensimmäisessä kuvassa Markiisi Pombalin patsaalta alkava puistomaa. Kaveri oli pääministeri, kun 1755 kaupunkiin iski maanjäristys, jota seurasi tsunami, pistäen aikalailla kaiken matalaksi ja hän oli paljolti vastuussa uuden asemakaavaisemman ja kestävämmän Lissabonin rakentamisesta. Kolmannessa taas erään Englannin Yrjön mukaan nimetty piiiitkä puisto, joka oli tosiaan nimetty pitkäaikaisen liittolaismaan monarkin vierailun kunniaksi. Toisena kuvana otos ohikiitäneestä härkätaisteluareenasta, jolla ei ainakaan Portugalin lakien mukaan tapeta härkiä, vaikka varmastikaan homma ei täysin eläinystävällistä voi loppuun asti olla. Neljännessä kuvassa hieman modernimpaa arkkitehtuuria eli paikallinen ostoskeskus.

Bussissa huomasin, että sen reitti meni kätevästi myös Belémiin, Lissabonin monumenttikaupunginosaan, jonne olin muutenkin suunnitellut meneväni. Sinänsä, vaikkei bussi ollut halpa (pakko ottaa kahdeksi päiväksi ja kummallekin reitille eli 18e), niin en ainakaan joutunut ottamaan niitä kahta sporaa, jotka matka Belémiin olisi muuten vaatinut. Sainpa kulkea reitin, hieman toki muita nähtävyyksiä samalla kiertäen, hyvin tuuletetulla avolavalla/kerroksessa.

Belémissä toki jalkauduin ja suoraan sanottuna siellä, ehkä osittain vaikuttamaan alkaneen panadolinkin takia, jalkoihin ei osannut enää niin kiinnittää huomiota. Merenrannalla oli yksinkertaisesti mukava kävellä ja ihastella muun muassa yllä olevaa tutkimusmatkailua eli maan aikoinaan 1500-luvulla yhdeksi maailman johtaviksi maiksi nostanutta toimintaa juhlistavaa muistomerkkiä.

Tosin kauneuteen kuului myös kuumuus, joten päätin tehdä visiitin ilmaiseen moderniin taiteeseen erikoistuneeseen Berardon kokoelman pariin, joka sijaitsi kuvassa näkyvän melkein linnoitusmaisen Belémin kulttuurikeskuksen sisällä.

Museo oli ehkä viihtyisämmänoloinen sisältä, vaikka toki ulkoakin sen linnoitusmaisuudessa oli jotain palatsimaista, tai sisäpihalta, jossa oli mahdollista nauttia muun muassa eriosista pihaa pursuavista vesihöyrypilvistä.

Sisällä, ehkä kontrastina ulkoilman aurinkoisuudelle tai mielenliikkeistäni johtuen, päädyin käyttämään aikani kiinnittäen huomiota erityisesti tummempisävyisiin teoksiin, kuten alla olevat, ja toki pohtimaan myös sitä, miten taide vaikuttaa minuun. Itselläni on kuitenkin ollut aina hieman hankalasuhde erityisesti modernin taiteen ei-esittäviin osiin ja tiettyyn itseriittoisuuden tunteeseen, jonka se minussa aiheuttaa. 

Mukana alla myös pakollinen kuva klassikosta eli Andy Warhollin työstä tai itse asiassa kahdesta, koska taustalle näkyy myös tomaattipurkki. Siinä voi vaikka itse kukin pohtia taiteen luonnetta näiden äärellä.

Taiteen nauttimisen jälkeen suuntasin taas ulkotiloihin, jossa päätin perinteitä kunnioittaen kiivetä torniin. Jonotin siis oman aikani pääsyä yksinkertaisesti nimettyyn Belémin torniin tai Pyhän Vincentin torniin. Ulkona sai seisoa hetken, mutta mielenkiintoisempi, vaikkakin yhtä tai enemmän ärsyttävä oli jonotus itse huipulle. Tornin ahdasta portaikkoa pyrittiin ohjaamaan tietynlaisilla liikennevaloilla. Tornin päissä ja tasanteilla oli vihreä ja punainen valo, joiden tuli ohjata, milloin sai liikkua ylös ja milloin alas. Lisäksi äänimerkin tuli kertoa portaikossa olleille, milloin lähteä portaikosta, että seuraavat pääsivät kulkemaan. Valitettavasti kaikkia tietenkin kiinnosti tylsien välitasojen (kävin yhdellä) sijaan vain pääsy aivan ylös asti tai suoraan alas. Näin ollen ihmiset usein kulkivat koko matkan, johon systeemissä ei periaatteessa ollut aikaa ja usein vastakkaiseen suuntaan kulkijoiden vihreä valo ehti muuttua punaiseksi ennen kuin he pääsivät edes liikkeelle. Tämä taas aiheutti pitkiä odotuksia ja närkästymisiä sekä väärinkäytösten ketjun, jossa lopulta röyhkeät vain menivät. Asiaahan ei kukaan jaksanut valvoa erikseen.

Huipulla tietenkin kameran akkuni teki stopin, jos ei kamerani olisi jo viimeisillä päivillään, olisin tällä reissulla ostanut uuden akun. Niinpä kuvani huipulta jäivät vähäisiksi, mutta voin kertoa maiseman olleen mainion yli mereen virtaavan joen ja vastarannan vehreiden seutujen.

Aikaa vielä ollessa viimeiseen takaisin suuntaavaan bussiin käppäilin vielä katsomaan paikallista varsin massiivista luostaria tai sen julkisivua ja kappelia ja otin niistä kännykkäkameralla muutaman kuvan.

Hieman odoteltuani ja syötyäni falafel-leivän (reissun harvoja lämpimiä kasvisruokia), hyppäsin seuraavaan ja itse asiassa viimeiseen turistibussiin ja suuntasin keskustaan. Siellä törmäsin aukiolla Pariisilaiseen torviorkesteriin, jonka klassikoita ja nykymusiikkia yhdistelevää settiä jäin hetkeksi joramaan. Musiikkiesitykset olivatkin tältä reissulta jääneet hieman väliin.

Illalla, ehkä musiikin antaman energian avulla, päätin suunnata vielä näkötorniin, jonka olin aiemmin päivällä nähnyt ohi kävellessäni.

Ihan mukavat maiset sieltä avautuivatkin. Alla Rossion aukio (Rossio siis tarkoittaa julkisesti tai ei-kenenkään omistamaa aluetta eli käytännössä toria) lähellä hostelliamme, jonka keskellä näkyvän kolumnin kyljessä aiempi orkesteri soitti.

Opettelin myös uusia tekniikoita kamerallani eli otin myös panoraamakuvan pimenevästä kaupungista. Tämän urheiluannoksen jälkeen olikin nähty tarpeeksi ja oli aika painua nukkumaan.