11-17.05.2012 Pyörähdys Baijerissa, Osa 3: Halleja, palatseja ja linnoja

 Dachaun varsin hiljentävän päivän jälkeen palasimme varsin rauhallisissa merkeissä aurinkoiseen Müncheniin. Alkupäivän synkeät aiheet hieman hiipuivatkin mielessä kauniin sään ja makoisan pasta-annoksen ääressä, jopa siinä määrin, että kun löysin ravintolani ulkopuolelta samalla retkellä olleet kaksi bostonilaista tutkien eksyneen näköisenä karttaansa, päätin tarjota huimaa kaksi päivää pidempää kokemustani kaupungista ja kulkea yhdessä kohti heidän päämääräänsä. Matkan varrella tosin huomasimme olevamme suuntaamassa eri paikkoihin: minun korviini heidän aksentillaan lausuttu Höfbrauhaus kuulosti oudosti oopperatalolta. Onneksi kummatkin olivat samalla suunnalla ja vaikka olinkin hieman pettynyt, ettei tytöt ole päättämässä iltaansa Wagnerin parissa, päätin liittyä heidän seuraansa, olihan jo muutamina päivinä hieman harmittanut, etten ollut yksinäisenä ihmisenä viitsinyt ahtautua satojen ihmisten sekaisiin kaljahalleihin tutustumaan aidohkoon baijerilaiseen kulttuuriin.

Paikka siis oli eräs kaupungin kuuluisimpia kaljahalleja, jonka kyseenalaisempiin historiallisiin meriitteihin kuului muun muassa, että siellä oli aikoinaan perustettu natsi-puolue. Toki paikka oli ollut olemassa satoja vuosia ennen tätä tapahtumaa ja tulisi olemaan sen jälkeenkin varmasti, mutta jostain syystä juuri tähän aikakauteen liittyvät tapahtumat ovat kaupunkiin ja maahan painaneet syvän leimansa.

Kaljahallissa tapahtui myös jotain varsin ihmeellistä: join olutta. Saksa kun ei varsinaisesti ole tunnettu siidereistään ja vaikka viiniä olikin tarjolla, päätin mennä "aidon kokemuksen" perässä. Tämänkin osasin tosin tehdä "epämiehekkäästi": tilasin nimittäin vain kuvassa näkyvän puolen litran tuopin perinteisen litran säiliön sijaan, enhän ollut olutta juonut kuin humalaisen hörpyn silloin tällöin sitten lukioaikojen. Kun seuralaiseni ottivat itse litran tuopposet, sain osakseni jonkin verran naljailua: tarjoilija muun muassa taputti "pikku pojan" päätäni, eipä hän tiennyt kuinka alhaisesti itse suhtaudun "miehuuteeni", hah!

Tyttöjen siirtyessä yksien jälkeen vastapäätä olleeseen Hard Rock Cafeseen illalliselle (vieden ainakin viimeiset mahdolliset epäilykset heidän amerikkalaisuudestaan), menin itse kotiin.

Seuraavana päivänä nukuin rauhassa, koska olin tietoinen, että kahtena seuraavana päivänä herätykseni tulisi olemaan aikainen. Rauhallisen aamupalan jälkeen lähdin taas kuljeskelemaan pitkin Münchenin keskustan katuja. Shoppailin hieman tuliaisia ja päätin piipahtaa tutustumassa Saksan suurimpaan kaupunkipalatsiin Residenziin, jonka kulmilla olin jo kaupunkikierroksen aikana käppäillyt.

Varsin aakeat palatsin ulkotilat tarjosivat itsessään varsin vähän nähtävää, vaikka mittakaava olikin ihan kiitettävä: täällä olisi voinut vaikka festarin järjestää: ainakin neljä lavaa ja jokaiselle noin parin tuhannen ihmisen katsojamäärät olisivat nätisti saanut sisälle omiin osioihinsa.

Ehkä mielenkiintoisin kohta sisäpihoja oli yllä olevan pihan suihkulähde, jonka patsaat olivat hauskan tulkinnanvaraisia (en oikein tiedä tekeekö taiteilijat nämä joskus tällaisiksi ihan omasta ilostaan, tilaajien huumorintajua ruokkiakseen vai vahingossa). Tässä muutamia erilaisia tulkintoja, joita muuten käppäilemään kyllästynyt mieleni näistä kehitteli:

"Miksi pyydystin tämän kalan, kun ei ole edes nälkä?"

Koska (myös) tylsistynyt mieleni on likainen: "Mitä tuli syötyä viime yönä?!?"

"Kielletty rakkaus"

Koska päivääni ei pakottanut suuremmat suunnitelmat, päätin piipahtaa myös sisällä paikallisen hallitsijasuvun aarreaitassa, joka olikin täynnä mitä yltäkylläisempiä esineitä.

Kuningassuvun seremoniallisia miekkoja, joita ei, kuten päätellä saattaa, ollut tarkoitettu vietäväksi lähellekään taistelua. Yhden näistä eräs kuningas oli lahjoittanut paikalliselle ritariveljeskunnalle sen suurmestarin vihkimysmiekkana käytettäväksi (siis mukaan veljeskuntaan, ei naimisiin, herra paratkoon).

Kyseisen veljeskunnan kunniamerkkejä. Näitä ei saanutkaan ihan kuka tahansa: päästäkseen ritarikunnan jäseneksi piti pystyä osoittamaan, että oli kuulunut aatelissukuun vähintään 15. sukupolven ajan.

Muutamia mereneläväaiheisia käyttöesineitä; kuten sopivaa merenolioita käytettiin tietenkin kosteiden nautintoaineiden juomiseen tai säilytykseen. Minuun vetosivat nuo simpukankuorta käyttävät karahvit, mutta toisen taiteilijan näkemys delfiinistä (joka tosin taitaa olla aika tavanomainen skandinaavisgermaanisessa näkökulmassa) on jokseenkin hieman vääristyneen oloinen, mutta taruissa nämä olennot taisivatkin syödä laivasta pudonneita merimiehiä.

Kuten todettua seuraavana aamuna herätykseni tuli olemaan aikaisempi, joten livahtaessani ulos museon sulkeutuessa menin hyvillä mielin kaupan kautta kotiin. Seuraavana aamuna oli nimittäin karmaisevan aikainen seitsemän herätys, mutta pitihän sitä ajoissa lähteäkin, jos aikoi linnoja nähdä. Suuntasin nimittäin katsomaan kahta Hulluun Ludvigiin yhdistettyä linnaa Hohenschwangauta ja Neuschwansteinia pienen turistiryhmän osana.

Heräsin ah niin aikaiseen aamuun ja kohtasin sateisen Münchenin. En tästä pienestä tihkusta kuitenkaan huolestunut, koska linnat kuitenkin olivat kahden tunnin matkan päässä kaupungista eli ilma saattaisi hyvinkin parantua matkan varrella. Katin kontit. Saapuessamme Füssenin kylään Münchenin pieni tihku oli muuttunut varsin reippaaksi sateeksi ja lämpötila oli jopa laskenut muutaman asteen pysytellen noin viiden asteen laitamilla. Onneksi siirtyessämme Fussenista linnojen luo, ainakin sade taukosi hetkellisesti, joten saimme katsella pieniä Alppien alkuja oppaamme kertoessa paikallisesta historiasta lisää, jatkaen siis junassa alkanut tiedollista valmisteluamme. (Muutamille blogin lukijoille mainittakoon, että oppaamme oli Wolverhamptonilainen punatukkainen nuorimies, joka ainakin minulle antoi hieman limaisen kuvan, joku teistä olisi siis saattanut tykätä.)

Lähtiessämme liikkeelle sade kuitenkin palasi. Niinpä saimme katsella alkumatkan nähtävyyksiä, kuten Hohenschwangauta sateenvarjojemme alaisuudesta.

Tämä joutsenlinna oli siis Ludvigin lapsuuden koti, jossa hän yhdessä veljensä kanssa leikki, mutta pääasiallisesti sai koulutusta tulevia ruhtinaan tehtäviään varten: häntä muun muassa perinteitä kunnioittaen pidettiin hyvin minimaalisella ruokavaliolla, ettei hänestä varsin varakkaana henkilönä kasvaisi tuhlailijaa tai gourmanttia.

Tämä koulutus ei sinänsä mennyt kaikilta puoliltaan läpi, josta selkeintä osoitusta me olimme pääasiassa tulleet katsomaan. Tämä lapsuudenlinna saikin jäädä varsin lyhyen vilkaisun alaiseksi ennen kuin lähdimme kiipeämään kohti Neuschwansteinia: Ludvigin ritariunelmiin perustuvaa unelmalinnaa. Noin puolen tunnin kiipeämisen aikana saimme myös käytännössä kokea lämpötilan muutoksen ja sen seuraukset: lähtiessämme liikkeelle kuljimme varsin tasaisessa vesisateessa, joka puoleen väliin mennessä oli muuttunut rännäksi ja ylös päästyämme ihan kunnon lumeksi, vaikkakin vielä hieman märäksi sellaiseksi. Matkalla otti hieman päähän, mutta toihan lumi oman kauniin efektinsä.

Jos ei hienoinen hatutus kenkien märkyydestä ja lievästä kylmyyden tunteesta riittänyt, tässä vaiheessa ilman suurempaa varoitusta kamerani akku päätti tehdä lopputilin. Siinäpä sitten seisoin hienon linnan entranssilla komeiden vuorien keskellä pelkkä kännykkäkamera apunani. Onneksi ystävällinen kanadalainen Elisa lupasi auttaa minua pyytäessäni, ettei menisi ihan duckfaceiluksi tai tärähtäneiksi pikkukuviksi, kuten kännykkäkameralla usein tuntuu menevän. Alku harmistus sinänsä hieman hälveni myös sen takia, ettei sisällä linnassa olisi saanut muutenkaan kuvata. :)

Ja se sisus sitten olikin hieno. Nopeahkolla kierroksella, joka kävi läpi linnan Ludvigin aikana valmistuneiden huoneiden kerman (herra siis kuoli ennen unelmansa valmistumista), tuli vastaan sellaista yksityiskohtien ja ylellisyyden loistoa, johon kuitenkin jollain mielenkiintoisella tavalla yhdistyi tietty kodikkuus ja käytännöllisyys. Linna oli toki tarkoitettu, kuten useimmat muut sen serkukset, vieraiden vastaan ottamiseen ja nöyristämiseen, mutta toisaalta Ludvig oli suunnitellut linnan myös asunnokseen. Niinpä useiden muiden linnojen tavoin huoneet eivät olleet (kaikki valtavan kokoisia ja kolkkoja vaan eräässä mielessä tilavia, mutta kompakteja. Kuten monet muut linnat niiden koristelemisessa ei oltu säästelty rahaa, mutta koristukset olivat osia tarkkaan suunniteltuja sisustuskokonaisuuksia, joissa huonetta hallitsivat yksittäiset alateemat (kokonaisuuden pääteemanahan toimivat Wagnerin oopperoissakin esitetyt ritaritarut). Nämä teemat oli myös toteutettu paitsi äärimmäisen kauniisti myös usein varsin lämpimin efektein: runsaasti käytetty tumma puu ja rauhallisin väriteemoin luodut seinävaatteet ja freskot veivät pois tunnetta "kiven sisällä olosta". Yksityiskohdista en osaakaan sitten edes sanoa paljoa, paitsi, etten usko kenenkään pystyvän edes kolmella neljällä vierailulla näkemään kaikkia tämän keskeneräisen projektin hienouksia. Upein linna, jossa koskaan olen ollut.

Sisustakierroksen jälkeen suuntasimme vielä läheiselle sillalle, josta avautui näkymä linnaa kohti:

Linnan yksi sivu oli valitettavasti rakennustöiden alla ja ilma oli sumuinen, mutta eiköhän hieman saa ideaa kokonaisuudesta. Ludvighan muutenkin rakensi linnan hieman nurinkurisesti: siinä missä useimmat linnanrakentajat rakentavat julkisivun kalliista ja näyttävistä aineista esitelläkseen valtaansa ulkopuolisille, Ludvig keskittyi sisäosiin (myös sisäpihoihin). Ihan nätti tuosta linnasta kuitenkin ulkoapäinkin tuli, onhan se antanut lähtemättömän vaikutuksen ajatuksiin prinsessalinnoista (vaikkei tässä linnassa prinsessoja juurikaan näkynyt, Ludvig ei ollut niin suuntautunut): Disney-yhtiö muun muassa joutuu maksamaan miljoonia vuodessa tekijänoikeuksia, koska Walt aikoinaan otti mallia logoonsa tästä "geneerisestä baijerilaisesta linnasta".

Oli muuten mielenkiintoinen silta seisottavaksi tuulen puskiessa räntää silmiin ja jalkojen alle.

Palattuamme kaupunkiin päädyimme vielä osan retken porukan kanssa siihen samaiseen Höfbrauhausiin, jossa pääsimme tällä kertaan ihan ruokailuun asti. Päätin kokeilla paikallista apetta eli otin Porsaan sorkan hapankaalin kera ja, uuuh, reissun toisen oluen. Paikassa tarjoiltu Münchener Weisse osoittautui olueksi, jota minäkin voin hätätapauksessa juoda ehkä toisen tuopinkin, kuten myös tein. Sitä tarvittiinkin huuhtomaan alas possupala, joka osoittautui sorkan sijaan pohkeeksi; olisihan pelkkien sorkkien syöminen kuulostanutkin varsin tuhlaukselta (tokihan loppu olisi heitetty menemään). Tämä varsin valtava sianlihapalanen makasi niin sanotusti pedillä: valtavan lautasen koko leveydeltä peitti noin kolmen sentin kerros hapankaalia, jonka vieressä oli vielä runsas kasa piparjuurta... Oli aika jäätävä viimeinen ateria voin sanoa. Ruuan sivussa saimme myös nauttia paikallisesta musiikillisesta perinteestä eli paikalla esiintyi perinteinen uumpah eli humppabändi, mahakkaita miehiä lederhoseneissa, joiden avuksi satunnaisesti tuli solisteja, kuten perinnetanssijoita ja mielenkiintoisena osana myös ruoskaa tahdissa läjäytellyt artisti.

Muutaman oluen ja shotin jälkeen kello oli valitettavasti sen verran, että minun piti siirtyä majapaikkaani pakkaamaan ja siivoamaan. Aikaiseen seuraavana aamuna piti lähteä jo Suomea kohti. Saavuin Helsinkiin, jossa näin pitkästä aikaa erästä lukiokaveriani, jonka jälkeen vielä nuokuin tutun viimeisen etapin, junamatkan Joensuuhun. 

Tässä vielä perinteisenä viimeisenä kuvana reissun kirjapaketti ja mukaan tarttuneet alkoholit. Mukana mm perinteinen Murakami ja hedelmäviinaa.

11-17.05.2012 Pyörähdys Baijerissa, Osa 2: Dachau

Varoitus: tämä postaus käsittelee vierailua entisellä kuolemanleirillä eli liikumme hieman normaalia synkemmillä vesillä (myös kirjoituksen suhteen)

Miettiessäni, mitä voisin Münchenissä vierailuni yhteydessä käydä katselemassa, silmiini osui Dachaun, yhden noista pahamaineisista kuolemanleireistä sijaitseminen varsin lähellä kaupunkia. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja nuorempana poikasena vietin varsin runsaasti aikaani erityisesti tutustuen sotahistoriaan. Tunnetusti sodankäynti on tuonut ihmisyydestä esiin kautta aikojen sen synkimpiä puolia, mutta harvoin on saavutettu samanlaisia katsauksia sielujemme pimeimpiin saloihin kuin natsien yhteydessä: ilman näiden hirmutekojen sijoittumista sen yhteyteen, Toinen maailmansota olisi vain yksi suuri sota, kansanmurhien/massamurhien verisen ja valtaisan aallon sijaan. Henkilökohtaisesti jaan monien kanssa sen ajatuksen, ettei historiaa pidä unohtaa vaan siitä pitää oppia, sen karmaisevat virheet ja hirmuteot on pidettävä mielessä.

Niinpä siis vierailuni kolmantena kokonaisena päivänä käveli jälleen kerran Raatihuoneen tornin eteen, mutta tällä kertaa muiden turistien jäädessä katsomaan tanssivien ritarien ja narrien spektaakkelia siirryin virallisen muistomerkkioppaan johdolla junaan kohti kuolemanleireistä ensimmäistä.

Sattuma oli siunannut tätä retkeä matkani kauneimmalla ilmalla. Pilven hattarat eivät varjostaneet saapumistamme vanhan leirin sisäänkäynnille, jossa oppaamme Marcin kertoi meille runsaan määrän alueen historiaa ja tapahtumia, jotka johtivat ympäröivän pienen ja idyllisen kylän nimen ikuiseen tahriutumiseen. Auringonpaisteessa kuulimme entisestä sotilasteollisuus alueesta, jonka eräs Münchenin poliisipäällikkö nimeltään Himmler oli keksinyt soveltuvan syrjäisenä ja aidattuna alueena erilaisten natsien poliittistenvastustajien "uudelleenkoulutuspaikaksi", mutta jonka suurimman uhrien joukon juutalaiset, homoseksuaalit ja mustalaiset myöhemmin tulivat ottamaan. Dachau sai toimia ensimmäisenä natsien leirinä, jonka mallin mukaan kaikki myöhemmät, myös Auschwitz, rakennettiin ja, jossa näiden muiden leirien teurastajat koulutettiin.

Oppaamme Marcin halusi kertoa meille kaiken tämän historian, että aitojen sisäpuolella pystyisimme keskittymään siihen olennaisimpaan, itse uhreihin ja heidän kohtaloihin. Niinpä tämän leirin pääportin luona hän jatkoi tarinaansa kertoen muun muassa leirin ensimmäisestä komentajasta Theodor Eichesta, jonka natsit vapauttivat italialaisesta mielisairaalasta luomaan heille järjestelmän epätoivottavien ainesten käsittelylle. Tämä mies loi Dachaun ja sen vankien epäinhimillistämispolitiikan, jonka tarkoitus oli viedä sen vangeilta kaikki ihmisyyden jäänteet jatkuvan psykologisen ja fyysisen kidutuksen kautta. Hän oli se mies, joka keksi asettaa alla olevat valheelliset sanat leirin (ja sitä seuranneiden leirien) portteihin.

Heti näiden porttien sisäpuolella monet sen "vieraista" pääsivät hengistään jo ennen heidän kirjaustaan leirin kirjoihin: vartijat hakkasivat melkein jokaisesta saapumiserästä yhden heidän silmiinsä hieman erottuneen henkilön vain esimerkin vuoksi. Kun vanki tapettiin ennen kirjoihin asettamista, hänet voitiin merkitä ennen leiriä menehtyneeksi ja näin ollen kiertää ikävät paperityöt.

Muistoteksti leirin uhreille. Sanat eivät riitä kuvaamaan leirin kauheuksia ja kirjat eivät anna kuvaa leirin elämästä: osa syy miksi itsekin halusin käydä paikanpäällä. Leirillä vierailu ei tietenkään anna eväitä kuvitella, miltä leirillä tuntui olla, eivätkä sen uhrit ole pystyneet useinkaan sanoiksi ilmaisemaan kokemuksiaan. Tällaiset luvut ihmiskunnan historiassa eräällä tavalla kiertävät ilmaisua, joka on ehkä syynä yllä olevan kaltaisten muistolauseiden hieman jäykältä vaikuttaviin asuihin.

Kartta kertoo paljon aikakauden karmeudesta: kaikki siihen nimetyt paikat ovat sisältäneet leirejä. Useat leirit olivat syrjäisissä paikoissa, mutta silti tämä määrä ja sijaintitiheys erityisesti suurien kaupunkien läheisyydessä tarkoittaa, että varmasti valtavat määrät ihmisiä olivat tietoisia murhista, joita heidän ympärillään tehtiin ja kuinka monet sille käänsivät selkänsä. Dachaun kylän ihmiset tiedettävästi kieltäytyivät usein palvelemasta kylään saapuvia SS-miehiä, joka aikakautenaan sinänsä oli rohkea teko, mutta silti karussa mielessä niin monien kannalta riittämätön.

Leirien vankien epäinhimillistäminen aloitettiin viemällä heiltä heidän nimensä ja henkilöllisyytensä. Pelkkiä numerosarjoja vastaan oli kuitenkin vaikea olla rasistinen tai misogynistinen, joten näiden koodien lisäksi käyttöön otettiin järjestelmä, jolla vartijat pystyivät olemaan koko ajan tietoinen ohikulkijoidensa leiriinsaapumissyistä, ihan vain jos heidän teki äkkiä mieli hakata homo tai juutalainen. Homouden tunnistamista varten muuten tehtiin tarkka määritelmälista, jossa pinkin kolmion saamiseen riitti muun muassa teatterissa työskentely tai naimattomuus yli 35 vuoden iässä. Mielenkiintoisena listan osasena voi nähdä mustakolmioiden Daavidin tähden, joka leimasi kantajansa Jehovan todistaja juutalaiseksi...

Saapuvien vankien pesuhuone, jossa vangit kiireellä kuorittiin karvoituksistaan "pestiin" loiset tuhoavassa nesteessä ja pestiin tulikuumalla tau jääkylmällä vedellä. Huonetta käytettiin myös kidutukseen, jossa osalliseksi pääsivät muun muassa tolpissa kiinni olleet kakkosneloset (joiden paikat näkyvät tolppien yläosissa), joita hyödynnettiin eräässä inkvisitiolta lainatussa kidutustekniikassa.

Vastaanottotilan takana sijaitsi runsas sata huoneiden bunkkeri, joka huoneet olivat suunniteltu erilaisia erityisiä kidutusmuotoja varten

Erilaisten kidutusmenetelmien lisäksi leiri oli tietenkin suunniteltu murtamaan sen asukkien sielut myös arkipäivän kautta.

Vanhojen parakkien hajotessa ajanpatinan ja hyönteisten vaikutuksesta, leirin museoijat rakensivat muutaman parakin esittelemään elämää leirillä sen eri vaiheissa.

Ensimmäinen vaihe antoi asukkaille vielä pientä inhimillisyyttä erillisten nukkumalokeroiden kautta. Toisaalta esimerkiksi hyllyt olivat vain muistuttamassa siitä, ettei asukkailla ollut mitään niille laittaa.

Toisessa vaiheessa välilaudat olivat unohtuneet: näillä laveteilla saattoi nukkua neljäkin miestä (Dachau oli vain miesten leiri) rinnakkain. Ylöspääsyä yöllä ei ollut, tarpeet tehtiin paikalla usein kuolettavien seurauksin alla nukkuville...

Kolmas vaihe: pelkkää kuolemaa ja kärsimystä...

...joka johti monet hirttäytymään jopa näihin mataliin pesualtaisiin.

Monille viimeiset elonhetket koettiin kuitenkin täällä, Parakki X:ssä, kaasun ja savun seassa.

Nyt leirin on tietenkin suuri muistomerkki. Sen sisällä muistoa tästä osasta kansanmurhaa pidetään yllä ja sen uhreja kunnioitetaan. Leirin sisällä on kolme kirkkoa, yllä olevan vartiotornin kautta käy kulku tätä nykyä Nunnaluostariin. Ulkopuolella sijainneet ss-miesten koulutusparakit ovat nykyään poliisin hallussa: on lyhyt matka pamputtamaan paikalla tasaisesti häiriköimässä käyviä uusnatseja, jotka väittävät leiriä pelkäksi propagandaksi...

Sitä se ei kuitenkaan ole vaan oudolla tavalla elävä muistutus ihmiskunnan kyvyistä. Jopa siellä käynnistä kirjoittaminen on tietyllä tavalla hiljentävä kokemus, joka näkyy kommenttien vähentymisenä loppua kohden. Muutenkin tämä on asia, joka on koettava mahdollisimman lähietäisyydeltä sen muistoa. Suosittelen kenelle tahansa. Itse en tosin menisi kylmänä talvipäivänä.