torstai 23. heinäkuuta 2015

28.5.- 2.6.2015: Riika eli Bussilla (ja lautalla) Baltian ytimeen ja takaisin, osa 2: Kirkko ja kommunistien rikoksia

Kuubalaisten juomien Suomea runsaammista alkoholimääristä tai ehkä niiden ansiosta nukuin yöni varsin levollisesti ja olin lauantaina valmis kohtaamaan lisää kaupunkia tällä kertaa tutun, jo aiemmin mainitun, paikallisen oppaan avustamana. 
  
Lauantaipäivälle oli varattuna hänen suosituksensa Riikan vierailulle eli käynti KGB:n päämajassa, mutta sitä ennen matkalle osui kommunistien aikaan erilailla vältelty rakennus eli ortodoksinen katedraali. Kommunistien aikana, jolloin uskontojen seuraamisesta saattoi seurata varsin kovia henkilökohtaisia ongelmia, esimerkiksi vierailu myöhemmässä kohteessa, rakennuksessa toimi planetaario, mutta Latvian itsenäistymisen jälkeen paikka palasi taas uskonnolliseen alkuperäiseen käyttöönsä. 
Kirkossa ei saanut kuvata, mikä on sääli, koska ortodoksien tapa käyttää kultaa ja kuvata pyhimyksiä sai tässäkin kirkossa aikaiseksi mielenkiintoista jälkeä ja kuvastoa, mutta sääntö on sääntö. Toisaalta itselle mielenkiintoisinta oli, että alttaria ennen oli pystyssä kaksi koivua: tuli juhannus heti mieleen. Olihan tuo kaiken kaikkiaan hieno rakennus ja hieman fiinimpi kuin esim. Vanamon vastaavaa. 
  
Kommunismin jäljiltä restauroidusta loistosta oli kuitenkin aika siirtyä kommunismin aikaisen ajan synkimpään tyyssijaan. 
  
Latvialaiset eivät ainakaan ollut kaunistelleet synkkää historiaa siinä mielessä, että taloa olisi kunnostettu tai vaikka maalailtu sen synkän historian vaiheen tultua loppuun. Itseasiassa rakennukseen oli jopa vaikea löytää sisään, koska paikalla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia opasteita, paitsi pieni lappu sisäänkäyntinä toimivassa sivuovessa. Ehkä paikallisilla oli vielä hieman elämistä paikan historian kanssa ja he eivät olleet aivan vielä valmiit valjastamaan sitä täydellisesti turismikoneiston käyttöön: olivathan sekä hirmutekoja tehneet että niiden uhrit olleet pääasiassa latvialaisia. Yllä alempana kuva rakennuksen sivuun tehdystä muistomerkistä, joka seurasi omalta osaltaan hillittyä ja synkkää yleiskuvaa. 
Synkkyys jatkui sisälläkin, vaikka eteisenä toiminut tila ei vielä paljastanut paljoa rakennuksen sisältämästä pahuudesta. Sen pariin pääsi vasta oppaan välityksellä. Heti ennen eteisaulana eli vanhoja pääovia seuranneen tilan jälkeen astuttiinkin sitten rakennuksen mustaan historiaan, jota useimmat aikalaisetkin pystyivät vain arvailemaan tai saamaan kokoon harvojen selvinneiden kertomusten perusteella, jos nämä uskalsivat ja pystyivät puhua. 

Vaikka rakennuksessa oli paljon salaisen palvelun toimistoja, joissa ihmiset käsittelivät tietoa ja tekivät tavallisia toimistotehtäviä ilman suurempaa tietoa rakennuksen kellarien ja kuulusteluhuoneiden asukeista, rakennuksen pääasiallinen toimi oli kerätä informaatiota tai pikemminkin tunnustuksia kansakunnan tai kommunismin vihollisiksi leimatuilta. Tätä tointa varten suuri osa rakennuksen alemmista kerroksista oli varattu huipputurvalliselle, siinä mielessä, että sieltä oli vaikea paeta, kuulusteluvankilalle. 

Useimmiten jo valmiiksi syyllisiksi leimatut kansanviholliset tuotiin tähän rakennukseen kuulusteltavaksi, siinä toivossa, että erilaisten metodien avulla heidän syyllisyytensä saataisiin todistettua, joka käytännössä merkitsi tunnustusta. Tuo tunnustus oltiin valmiita ottamaan keinolla millä hyvänsä ja keinojahan paikan "ammattilaisilla" oli. Täällä ei pelkästään viruttu pienissä selleissä vaan henkisessä ja ruumiillisessa väkivallassa mentiin varsin pitkälle tai jopa äärimmäiseen saakka. Kyseessä ei siis ollut monellakaan tapaa mikään oikeusvaltion huoneisto, vaan tänne tulleet eivät koskaan tienneet, milloin he pääsisivät ulos ja usein edes miksi he olivat tähän rakennukseen joutuneet. 
Useat vangit eivät koskaan nähneet enää päivänvaloa tai heidän viimeisiksi muistoikseen siitä jäivät tämän kalterin alta nähdyt pikaiset muutamat viikossa saadut minuutit, jolloin kanssakäyminen muiden vankien kanssa oli mahdotonta. Sellien mahdolliset ikkunatkin oli nimittäin tilkittyjä, ettei vangeille jäänyt "ikävää tietoisuutta" esimerkiksi päivien kulusta, jonka suhteen he joutuivat luottamaan vartioihin ja henkilökuntaan. Nämä taas tekivät parhaansa estääkseen heitä muun muassa nukkumasta lisäämällä jo valmiiksia helteistä lämpöä selleissä tai vain viemällä heiltä tilan. 
Harvalla vangeista oli edes omaa sänkyä, mutta toisaalta unen estäminen oli ehkä monista konsteista vähiten agressiivisia, kun vertaa muihin kidutustapoihin, joita opas kuvaili varsin avoimesti. Yksinkertaisesti ja tiivistettynä, tässä talossa harjoitettiin kaikkia niitä metodeja, jotka KGB ja sen edeltäjät ynnä muut "turvallisuuspalvelut" olivat kehittäneet ihmisarvon tuhoamiseksi ja ihmismielen järkyttämiseksi. KGB:llä oli opas asiasta, joka oli ilmeisesti ollut tärkeä inspiraation lähde mm. natseille. Tosin natsit eivät näitä vinkkejä hyödyntänyt Latviassa, itse asiassa, natsien lyhyttä valtakautta Toisen maailmansodan aikana pidetään Latvian 1900-luvun historiassa verrattain hyvänä aikana verrattuna Neuvostoliiton vaikutuspiirin aikaan. 
Monen matka päättyi tähän pehmustettuun huoneeseen, joka sijaitsi rakennuksen sisäpihalla. Kyseessä ei tosin ollut pehmeydestään huolimatta hullujenhuone vaan pehmusteet olivat teloituslaukausten äänen peittämiseksi. Viereinen suurempi huone oli myös autotalli, jossa iso rekka hurisi teloitusten aikana. Vaikka useimmat olivat tietoisia rakennuksen käyttötarkoituksesta ja välttivät sen ohi kävelyä tai sen katsomista, rakennuksen sisällä olevat hirmuteot pyrittiin mahdollisimman pitkälle peittämään kansalta. 
  
Synkeän KGB-katsauksen jälkeen siirryimme takaisin Riikan hieman lämpimämmille kaduille ja käppäilimme kohti paikkaa, jossa tänä päivänä porvaristo pääsi harjoittamaan hillittyä charmiaan ilman hätäpäivää. Kyseessä siis Elizabeteksen ympäristö, jossa Art Nouveau rakennuksia asuttivat paitsi diplomaatit myös rikkaat ja/tai hipsterit. Ihan elinkelpoinen alue (jos ei hipstereitä lasketa siis). 
  

Palasimme hipsterikortteleista ydinkeskustaan rantaa pitkin, jossa tapasimme myös tämän tarujen jätin, joka myytin mukaisesti kantoi lapsia yli Daugava-joen näin ollen muodostaen alun Riikan kaupungille. Ilmeisesti vastaavaa myyttiä on toki sovellettu myös muissa jokilaakso kaupungeissa ja onhan noista kirjoitettu kirjojakin esim. Michel Tournierin johdolla. 



Ennen siirtymistä iltabileisiin kävimme vielä tankkaamassa hieman pelmenejä paikallisessa pikaruokalassa nimeltään Pelmeni XL. Kyseisen paikan raviolimaiset täytetyt taikininykäreet eivät tosin olleet valtavan kokoisia, vaan xl viittasi ehkä määrään. Kyseisen paikan konsepti nimittäin toimi niin, että tarjolla oli erinäinen määrä erilaisia pelmenejä, joilla yhdessä mausteiden ja tukinaposteltavien kanssa täytettiin kulho, josta maksettiin painon mukaan. Erilaiset pelmenit oli merkitty helposti kuvilla niiden sisältämistä tuotteista, joten latviaa osaamaton tai humalainen voi helposti löytää haluamansa nykäreet. Kerrassaan toimiva konsepti, erityisesti kun pelmenit eivät maksaneet oikeastaan mitään: yllä oleva kasvis- ja juustopelmeneistä koostuva annos paistetuilla potuilla oli noin kaksi euroa. Rahaa jäi siis käydä sämpläämässä läheisessä kahvilassa siis vielä Latvian kahvidrinkkivariaatiota eli Rigan Coffee'ta (seassa Balzam viinaa). Sitten laittautumaan ja bileisiin, joista saatan päivitellä seuraavassa tai sitten en. 

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

28.5.- 2.6.2015: Riika eli Bussilla (ja lautalla) Baltian ytimeen ja takaisin, osa 1

Raha = matkustaminen. Toisin sanoen matkakuumeeni muuntuu aina polttoainetta saadessaan reissuksi jonnekin. Tähän mennessä tuo bensa on tosin riittänyt aikalailla yhteen tai kahteen reissuun vuodessa, mutta hämmentävästi helvetinmoinen työnteko voi joskus johtaa helvetinmoiseen tiliin. Siis verrattuna taannoisiin opiskelijapäiviin. Toisaalta tällä hetkellä kuumetta painaa syvemmälle sielun pesäkkeisiin se, että saattaa hyvinkin olla, että opiskelua on taas tulevaisuudessa edessä, joka tarkoittaa ainakin 4-5 laihempaa vuottaa, jota ei välttämättä sen tutkijanuraksi muuttuessa seuraa yhtä montaa runsaampaa. Niinpä päänsisäisellä logiikallani nyt pitää matkustaa, koska kohta ei välttämättä ole mahdollista: hittoon säästötilit, minä aion toteuttaa sukupolveeni yhdistettävää stereotypiaa elämyksistä ennen (vakaata) elämää ja matkustaa. Mutta... Sitten tulee vanha virsi. Se polttoaine ei ole vain metafora, vaan matkustus tietenkin kuluttaa myös ihan oikeaa löpöä. Toisin sanottuna, jos lennän jonnekin, olen taas ollut osallinen ympäristötuhoon. Yhden vuodessa tai kaksi olen pystynyt kärvistelemään, mutta kolme tai enemmän? Niinpä nyt, tällä reissulle, päätin toteuttaa matkaamista ilman sijaan maata ja merta pitkin. Koska olen rypemiseen taipuvainen henkilö otin toki selvää, että lauttamatkan ekotuhot on täysin verrattavissa lentämiseen, paitsi että tuho tapahtuu vain paikallisesti: tällä reissulla tuhoan siis (pääasiassa) kotoista Itämerta, wuupwuup? 
  
Virkoin veljet asiaan eli siis lähdin sellaiseen paikkaan, johon pääsi melko kivuttomasti ilman lentämistä eli Riikaan. Otin lautan Helsingistä Tallinnaan ja sieltä bussin syvemmälle Baltiaan eikä edes maksanut järjettömiä. Itseasiassa junat Joensuu Helsinki välillä maksoivat yhtä paljon kuin lautta + bussi yhteensä.  
  
  
Alla kuvat Helsingistä lähdöstä ja Tallinnaan saapumisesta. 
Matkasin siis Tallinnasta Lux Express -bussilla Riikaan noin neljässä tunnissa katsellen elokuvia bussin istuimeen upotetulta näytöltä, joka paljasti ilokseni, etteivät elokuvat (Gone Girl, aika hyvä; Lucy, hyvä idea, toteutus aikamoista kakettia) aiheuta minulle matkapahoinvointia: asia, jota saattoi auttaa se, etten saanut leffoihin tekstityksiä päälle. 
  
Riikassa heiluin hetkisen bussiasemalla ennen kuin tapasin paikallisen oppaani, joka oli tuttu edelliskesäiseltä Portugalin reissulta. Ilmeisesti Riika ja alue, jossa hostellini sijaitsi oli hänen mielestään villi paikka pohjoisen luottavaiselle asukkaalle, koska hän halusi varmistaa, että löydän tieni hostellilleni asti, vaikka ehkä olisi noin 300 metriä yhdellä käännöksellä matkata. Noh, täytyy olla kiitollinen, erityisesti kun hän tarjoutui myös ruokaseuraukseni ja kertoi, mitkä annokset ovat perinteisen latvialaisia (ilmeisesti pekonipapumuhennos ja perunat). 
  
Oppaani ei toki ollut sitoutunut viemään minua kädestä pitäen joka paikkaan koko vierailuni ajan vaan seuraavana päivänä hänen ollessa omilla asioillaan, kuten esim. töissä, suuntasi ihka yksi kohti kaupungin keskustaa. Siellä otin osaa kävelykierrokselle, jota olin nähnyt mainostettavan, mutta sitä ennen kävin kääntymässä paikallisessa Pietarin kirkossa, jonka näköaloja oli kehuttu. 

Kirkkoon maksoi aika runsaat 9 euroa sisään, jolla siis Latviassa saa aterian juomineen aika kevyesti, mutta toisaalta matka oli alussa ja budjetti vielä vahva. Kiivetessäni kohti huippua sain ihailla myös sen entistä koristetta eli kirkon tornissa tököttänyt kukkoa, joka kuulemma on ristiäkin vanhempi kristillisyyden symboli, joka pysyi Latviassa kirkkomuodissa pidempään kuin useissa muissa maissa. Tämän kukon ei siis ollut tarkoitus kertoa tuulen suuntaa, joka olisi toki vaatinutkin aikamoisen puhurin. 
Kuten alta näkyy, eivät näköalat kovin huonot olleet, mutta myöhemmin minulle selvisi, että halvemmalla toisesta paikasta näki vielä paremmat. Tarkemmin ottaen tuosta tässä kuvassa näkyvästä korkeasta pytingistä, joka oli aika lähellä hostelliani. 
Sisällä kirkossa oli toki samalla rahalla myös nykymeripihkataiteen näyttely, jossa oli Kaliningradin helmiä tuon materiaalin saralta, kuten esim. tämä kroko. 
  
Kirkossa tuli myös esille kaupungin välit ruotsalaisiin, jotka olivat eräässä historiansa vaiheessa kaupungin valloittaneet. Yllä laatta, joka laitettiin seinälle, sen valloittajan eli Kustaa Adolf (numeroa en muista, se 30v sodan jehu) kuoltua. Alla olevan henkilöt eivät taida olla kuolleita, koska taisivat olla reissusta palaamiseni jälkeen poikansa häissä. 
Jostain syystä, jonka taideteoksen vieressä seisova ylisarkastinen (jopa minulle) latvialainen kävelykierrosopas kertoi, Riikalla on myös suhteita Bremeniin tai ainakin Grimmin alueen muutamasta eläimestä kertovaan satuun. Yhteys saattoi olla hansahistoria tai sitten he vain kaipasivat yhden patsaan, jonka neniä turistit voivat kosketella ja ottivat satunnaisen kirjan hyllystä. Toisaalta ainakin tässä on haastetta, koska suurimman onnen saadakseen piti koskettaa ylimmän eli kukon nokkaa, joka oli alempana oleviin verrattuna varsin kulumaton. 
Yllä vanhoja osia Riikaa eli tiettävästi vanhimpia Art noveau -taloja niitä runsaasti sisältämässä kaupungissa ja sen alla Riikan vanha satama. Kaupunki siis sai nimensä Daugava-jokeen yhdistyneestä pienemmästä joennuirosta, mutta jossain vaiheessa kaupungin asukkaat ilmeisesti hieman kypsyivät vetiseen maaperäänsä, joka olisi tehnyt paikasta paratiisin tämän päivän kuivatusfirmoille. Niinpä he peittivät uoman maalla, jonka uumenissa se nyt vilistää. Seurauksena vanha satama jäi työttömäksi ja on nyt vain hieman raunioinen tontti hieman keskustan laitamilla. 
  
Kävelykierroksen, joka siis kuului Baltiassa vaikuttavaan Keltainen salkku-konserniin, painuin muutamien kiertolaisten kanssa oppaan suosittelemaan ravintolaan syömään. Alla latvialainen kalaruoka, jonka söin. Hinta noin 5e ja oli varsin täyttävä. 
  
Folkklubi Ala:ssa keskeisempää oli kuitenkin juominen, joten sen kotoisassa ja siistissä ympäristössä maistelimme porukalla hieman paikallisia liköörejä, viinejä, siidereitä ja kaljoja. Oli kuitenkin vielä turisteilupäivää jäljellä. 
  

Vaikka porukastamme häippäsi Ameriikan edustajamme, siirryimme hämyisestä baariravintolasta takaisin ulkoilmoihin kiertelemään Riikan Vanhaa kaupunkia ja kävimme katsomassa muun muassa tätä uudelleen rakennettua "Mustapäiden veljeskuntaa". Tähän hyväveli kerhoon kuuluivat aikoinaan sinkkumerkantit ja maahanmuuttajakauppiaan. Nimi tulee mitä ilmeisimmin veljeskunnan suojelupyhimyksestä, Mauritiuksesta, mutta syy saattaa olla synkempi, siis historialtaan. 
  
Väliin hieman eläinaiheita. Latvialaiset tai ainakin yhden talon omistajat ovat laittaneet talojensa katolle kukkojen sijaan myös kissoja, kuten tämän Art Nouveau -talon kohdalla. 
Alla olevassa kuvassa ei taas teknisesti ole eläintä, vaikka minun silmäni sellaisen ehkä loihtivatkin. Väitän, että katsottuna tietystä kulmasta alla olevassa seinämaalauksessa voi nähdä vihaisen tipun: siivet ovat nokka, peräsin (ja ikkuna) on silmä ja ruoho on höyhenistöä. Näkevät näkevät. 
  
Löytyi Riikan kaduilta selkeämpikin lintunen. 

Oli Riikassa toki myös hieman 1900-luvun vaihteen taidesuuntauksia uudempaakin arkkitehtuuria, kuten tämä talo tulppaanien (?) äärellä. 
Aikamme käveltyämme minua ja kahta saksalaista kumppaniani alkoi hieman janottaa, joten ehdotin heille siirtymistä Cuba Cafe'hen, josta olin lukenut jostain. Saavuimme parahiksi "Osta yksi, saa toinen kaupanpäälle" -mojitotarjoukselle, joten otimme neljä mojitoa (yhteensä) tässä kuubalaisittain sisustetussa baarissa. 

Neljännen jaoimme yhdessä.