Kolmantena päivänä Sloveniassa suuntasin kohti yhtä reissun oletettua kohokohtaa ja saanen sanoa jo tässä vaiheessa, ettei ennakkoajatukseni olleet väärässä. Slovenia nimittäin sijaitsee osittain varsin harvinaisella maaperällä. Maaperä on sekä huokoista eli päästä veden läpi että myös kemiallisesti kieroa, joten se läpäisevä vesi on varsin hapokasta. Seurauksena maanalle on syntynyt varsin mittava luolaverkosto, jonka katon saavuttaessaan happo vihdoin erottautuu taas vedeksi ja muiksi kemikaaleiksi tehden vuosituhansien aikana luolien kattoihin ja lattioihin muodostelmia. Siis toisin sanoen Slovenian alla on runsaasti tippukiviluolia, joita asuttavat stalagtiitti ja stalagmiitti ryppäät. Toki näitä on monessakin paikassa, harvoinpa sellainen asia kuin maaperä on täysin uniikki, mutta Sloveniassa luolat ovat maailman kuuluja paitsi kauneudestaan myös koostaan.
Luettuani näistä luolista oppaassa päätin, että tämä on ehdottamasti niitä pakollisia kohteita matkallani. Niinpä aamuvarhain (kiitos jälleen kerran lämpö) suuntasin junalla kohti Škocjanin luolia, joka on ehkä verkostoista vähemmän tunnettu, mutta jota Lonely Planet suositteli komeampana kokemuksena. Kirja ei ollut väärässä. Juna-asemalta bussi vei turistit luolan matkailukeskukselle, jossa tuli hieman turisteinen olo, kun odotteli siinä moninaisen joukon kanssa luolastoon pääsyä ja helposti hyvin syödyn aamupalan jälkeen vastusti kiusausta tilata viiden euron leipä viereisestä "ravintolasta". Toisaalta ei turismi vielä oksettavia luokkia saavuttanut ja onneksi itse luoliin ei vienyt polku halki iloisesti loistavien eläimiäesittävien maalausten tai vastaavien ohi vaan kuljimme keskukselta noin puolen kilsan matkan pitkin kivisiä polkuja laaksoon, josta betonisen arkin alta lähdimme kohti luolia.
Tässä vaiheessa valitettavasti joudun toteamaan, ettei luolassa saanut kuvata. Heillä oli syytkin; salamat eivät tee hyvää paitsi luolan eläimille, mutta ilmeisesti niillä olisi jopa vaikutus sen kemiallisiin reaktioihin. Fine. Kunhan asia on perusteltua. Ilman salamaa? Ei, koska ihmiset luultavasti tappaisivat itsensä luolassa yrittäessään ottaa kuvia ja kierroskestäisi ikuisesti. Jälleen ymmärrettävää, eikä niissä valo-oloissa ilman salamaa kuvia olisikaan saanut tai ainakaan ne eivät olisi pystyneet siirtämään niiden katsojille niitä tunteita, joita se aiheutti. Paljas silmä on vain niin parempi objekti. Mutta niin siis jouduttu vain lukemaan minun selostustani.
Tässä nyt kuitenkin jonkinlaisena alustuksena kuva luolan uloskäynniltä, joka ei oikeastaan anna mitään kuvaa itse luolastosta.
Vaikka Škocjanin luolat ovat kahdesta tunnetusta luolastosta se vähemmän käyty, osallistujia tällä kierrokselle oli noin sata. Näinpä meidät jaettiin kielten mukaan pienempiin ryhmiin, jotka etenivät ketjussa. Tästä johtuen vauhti kierroksella oli valitettavan nopea. Suurin syy tähän oli, että luolia ei pidetä valaistuna niiden kemiallisten reaktioiden ja myös luontaisten eliöstöjen takia kuin vain kun on tarve. Luolissa asuu lukuisia eläin lajeja, jotka ovat sopeutuneet vain tähän ympäristöön. Opas kertoikin meille, kuinka runsaasti eläinlajeja on ja kuinka niiden kuningas on valtaisa...... 30 senttinen lisko. Luolissa ei siis asu karhuja, susia tai hirmuliskoja, vaikkakin alueen salamanteri voidaankin jälkimmäisten serkuksi laskea. Hienoinen antikliimaksi. Näiden herkkien kamujen takia siis valot seuraavat ryhmiä eli ne on ajastettu sammumaan kun ryhmät ovat kävelleet läpi. Tämäkin valo on sinänsä jo tehnyt tuhojaan, luoliin on asettautunut runsaasti erilaisia sammalia, joita siellä ei ollut ennen ihmisten tuomia valonlähteitä.
Mutta asiaan, kuljimme siis ihmisten muokkaamissa tunneleissa kunnes ne antoivat tilaa luonnonluolille. Pienet luolat kasvoivat pikku hiljaa kunnes ne alkoivat saavuttaa suurempia mittasuhteita ja stalagtiittien koot kasvoivat niiden mukana. Valaistuksen kanssa näimme korkealle yläpuolellemme; olimmehan maailman toiseksi korkeimmissa luolissa. Jännittävää, miten tämä mittasuhde tekee luolasta tietyllä tavalla hiuksianostattavampaa, vaikka jos katto olisi aivan pääsi yläpuolella voisit kuvitella päälläsi olevan paljon enemmän massaa; se että se ehtisi pudota hieman pidempään ei paljoa kuolemaasi brutaalimmaksi muuttaisi.
Kuljimme pitkin nousevia ja laskevia luolamuodostelmia, jotka saivat ilman katoamaan keuhkoista yhtä tehokkaasti kuin varsin kuluttava liikunta ja ajoittaiset jalkojen lipsumiset. Ei siis todellakaan paikka, jossa kuvattaisiin kävellessä. Todellinen ihmetys saavutettiin kuitenkin saavuttaessa pääluolaan, jossa sillat veivät ryhmämme läpi luolaston kookkaimmat luolan. Paitsi, että katto oli jossain 50 metriä yllämme saatoimme nyt katsoa toiset 50 metriä alas virtaavaan veteen joka kiemurteli luolan pohjalla. Yhdessä stalagtiittien ja muiden luonnon muodostelmien kanssa olo oli kuin olisi käyskennellyt Morian luolastoissa. Mittasuhteet ja paikan jylhä kauneus vain räjäyttelivät pieniä pommeja tajunnassa. Tarumaista ihmetystä lisäsivät osaltaan myös katossa ajoittain vierähtävät lepakot, vanhat mainareiden tekemät portaat ja veden kuohu, joka kuului kaukaa alhaalta. Ei ihme, että tänne oli muinaisina aikoina tulleet ihmiset kaukaakin kuolemaan ja suorittamaan riittejä siinä uskossa, että tämä on portti manalaan. Jopa Suomesta yhtenä kymmenistä kulttuureista oli matkannut ihmisiä tänne asti kunnioittamaan esi-isiä ja jumalia.
Harmillisesti kierroksen piti jatkua; ihmisiä olis tulossa takaamme. He tosin tarjosivat vielä luolasta poistuessa oman elämyksensä kun heidän pienoiset hahmonsa näki vasten valtavan luonnonmuodostelman mittasuhteita; soihdut käteen niin olisi voinut kuvitella olevansa kääpiökaivannossa. Ulos oli kuitenkin tultava tästä paikasta, joka on ehkä hienoin luonnonmuovaamapaikka, jossa olen koskaan käynyt. Englannin kielen sana sublime vain sopii paikkaan paremmin kuin mikään suomenkielen ylevä ilmaisu. Tässä vielä toinen kuva "takaovelta".
Saapuessani tältä kakkosetapilta vihdoin takaisin keskukselle osuin juuri sopivasti lähtevän bussin kohdalle. Sinänsä harmillisesti, koska tästä paikasta olisin mielelläni ostanut matkamuiston, mutta paikka oli kaiken kaikkiaan alimainostettu verrattuna siihen tunnetumpaan luolastoon, josta lisää myöhemmin, jota mainostavaa krääsää kyllä löytyi joka kioskista.
Bussi vei minut takaisin rautatieasemalle, jossa jouduin valinnan eteen. Kello oli vasta noin kaksi iltapäivällä; voisin joko lähteä takaisin Ljubljanaan tai mennä siihen tunnetumpaan luolastoon vaikka luolia olikin jo jonkin verran nähty. Noh, halusin ottaa matkasta kaiken irti ja Ljubljanaahan oli jo nähty, joten painuin näin ollen kohti Postojnan luolia.
Rautatieasemalta oli rauhallinen kävelymatka läpi pienen kylän kohti luola-aluetta. Joka tietenkin osoittautu karmeaksi turistirysäksi. Siellä oli kaikki; isot autoparkit, "aitoa" slovenialaista ruokaa tarjoavat ravintolat ja myös hampurilaispaikat lapsille, kymmeniä matkamuistokojuja ja -kauppoja, joissa myytiin kaikkea kynistä pehmoleluihin, joiden pääasiallisena hahmona olivat muuten nämä vilperit: Proteus salamanterit. Olivathan kamut ihan söpöjä, kuten pääsin todistamaan kun ostin lipun myös heitä esittelevälle alueelle; söpöjä sen sijaan eivät olleet turistit, jotka ottivat salamoille kuvia jyrkistä kielloista huolimatta: uskoisin pikkuveijareiden olevan varsin stressaantuneita. Teki mieli huutaa niille ääliöille, mutta eihän siitä mitään hyötyä olisi ollut.
Noh, ärtymys turisteja kohtaan hieman lieveni kun korjasi verensokeriani syömällä slovenialaisittain kalliin, mutta suomalaisittain ihan ok-hintaisen annoksen grilliruokaa ja ranskalaisia (joka siis sisälsi mm slovenilaisia makkaroita). Niinpä edes luolaston suulla olleet kaikista sisääntulijoista otetut kuvat, jotka saattoi lunastaa poistuessa eivät nostaneet paljoa verenpainettani.
Luolaan itseensä mentiin sinänsä ihan siististi. Siirtyminen laulaston siihen komeimpaan osaan noin kahden kilometrin päässä suuaukolta tapahtui pienellä junalla, joka ihan siedettävän nopeaa vauhtia paineli läpi tippukivimaisemien ja tunneleiden. Siistimpää kuin Linnanmäellä.
Itse luolissakin oli lievästi turistimaisempi henki kuin Škocjanissa. Ehkä syy oli se, että aiempi oli Unescon suojelukohde, joten paikalliset eivät olleet ahneudessaan päässeet aivan samalla tavalla toteuttamaan itseään. Siinä missä Škocjanissa oli ihmisten helpottamiseksi tehty vain pakollinen, täällä oli luohittu ihmisten kulkereiteitit oikein kunnolla kiveen ja valot loistivat mitä ilmeisemmin koko päivän. Kamerakielto paikassa oli, mutta oppaat sanoivat "melkein suoraan", että niin kauan kuin heidän ei sitä tarvitse suoraan tuijotella niin ilman salamaa saa kuvata; toisaalta eipä siitä salamastakaan sanktioita tullut, vaikka aluksi niitä kaikki muuta paisti minä, joka olin aiemman vierailun pohjalta viisaampi, napsivat. Ai niin ja oppaille oli asennettu tasaisin väliajoin mikkejä, joihin puhua ja reitin lopussa oli luolan sisällä matkamuistomyymälä. Ei siis sinänsä ollut puhettakaan, että paikassa olisi mitään luontaisia eläimiä ollut.
Postojnan juttu oli tippukivet. Niiden osalta luolasto olikin kauniimpi kuin Škocjan. Luolat sisälsivät eri värisiä ja tyyppisiä stalagmiitteja, -tiitteja ja sitten niiden yhdistelmiä (megastiitti?), joita muut turistit tietenkin lääppivät kielloista huolimatta. Polut kiemurtelivat näiden tuhansien ja taas tuhansien vuosien aikana muodostuneiden kivien keskuudessa, joiden kauneutta pystyi vain ihastelemaan. Tosiaan stalag-kaverithan siis syntyvät, kuten maaperän läpi tuleva happo jäähtyy/joutuu takaisin kosketuksiin luolaston ilman kanssa, jolloin vesi ja muut kemikaalit erottuvat. Vesi jatkaa matkaansa, mutta mineraalit jäävät muodostamaan kiviä. Jos erottautuminen tapahtuu katossa alkaa muodostua stalagtiitti, jos ne pääsee lattiaan asti siihen alkaa muodostua stalagmiitti. Prosessi on vain aika hidas, puhutaan reilusti millin kymmenyksistä vuositasolla.
Omia tuntoja turistien keskuudessa. Reissun karmaisevin hetki koettiin kun valot sammuivat vahingossa varsin matalakattoisessa kohdassa. Itseä ei juuri huolestuttanut, luolassa kulki mm kaide, mutta ryhmässä olleita muutamaa kymmentä japanilaista kyllä herkutti. Karmaisevaa oli siis olla matalassa luolassa parinkymmenen kirkuvan japanilaisen kanssa.
Luolan viimeinen ja tunnetuin stalagtiitti. Postojna oli kaunis, mutta Škocjan oli upea. Kumpikin hyvin suositeltava, mutta jo pelkästään vähemmän turistimäärän takia suosittelisin ensimmäistä, vaikkei se olisi selkeästi enemmän ihmetystä aiheuttava paikka. Tosin Škocjan ei ollut niin ihmisystävällinen eli se paikka ei ole vanhuksille ja muuten liikunnallisesti heikoille; nousut ja laskut ovat jyrkkiä ja kierros nopea. Mutta jos kestää, kokemus on uskomaton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti