Raha = matkustaminen. Toisin sanoen matkakuumeeni muuntuu aina polttoainetta saadessaan reissuksi jonnekin. Tähän mennessä tuo bensa on tosin riittänyt aikalailla yhteen tai kahteen reissuun vuodessa, mutta hämmentävästi helvetinmoinen työnteko voi joskus johtaa helvetinmoiseen tiliin. Siis verrattuna taannoisiin opiskelijapäiviin. Toisaalta tällä hetkellä kuumetta painaa syvemmälle sielun pesäkkeisiin se, että saattaa hyvinkin olla, että opiskelua on taas tulevaisuudessa edessä, joka tarkoittaa ainakin 4-5 laihempaa vuottaa, jota ei välttämättä sen tutkijanuraksi muuttuessa seuraa yhtä montaa runsaampaa. Niinpä päänsisäisellä logiikallani nyt pitää matkustaa, koska kohta ei välttämättä ole mahdollista: hittoon säästötilit, minä aion toteuttaa sukupolveeni yhdistettävää stereotypiaa elämyksistä ennen (vakaata) elämää ja matkustaa. Mutta... Sitten tulee vanha virsi. Se polttoaine ei ole vain metafora, vaan matkustus tietenkin kuluttaa myös ihan oikeaa löpöä. Toisin sanottuna, jos lennän jonnekin, olen taas ollut osallinen ympäristötuhoon. Yhden vuodessa tai kaksi olen pystynyt kärvistelemään, mutta kolme tai enemmän? Niinpä nyt, tällä reissulle, päätin toteuttaa matkaamista ilman sijaan maata ja merta pitkin. Koska olen rypemiseen taipuvainen henkilö otin toki selvää, että lauttamatkan ekotuhot on täysin verrattavissa lentämiseen, paitsi että tuho tapahtuu vain paikallisesti: tällä reissulla tuhoan siis (pääasiassa) kotoista Itämerta, wuupwuup?
Virkoin veljet asiaan eli siis lähdin sellaiseen paikkaan, johon pääsi melko kivuttomasti ilman lentämistä eli Riikaan. Otin lautan Helsingistä Tallinnaan ja sieltä bussin syvemmälle Baltiaan eikä edes maksanut järjettömiä. Itseasiassa junat Joensuu Helsinki välillä maksoivat yhtä paljon kuin lautta + bussi yhteensä.
Alla kuvat Helsingistä lähdöstä ja Tallinnaan saapumisesta.
Matkasin siis Tallinnasta Lux Express -bussilla Riikaan noin neljässä tunnissa katsellen elokuvia bussin istuimeen upotetulta näytöltä, joka paljasti ilokseni, etteivät elokuvat (Gone Girl, aika hyvä; Lucy, hyvä idea, toteutus aikamoista kakettia) aiheuta minulle matkapahoinvointia: asia, jota saattoi auttaa se, etten saanut leffoihin tekstityksiä päälle.
Riikassa heiluin hetkisen bussiasemalla ennen kuin tapasin paikallisen oppaani, joka oli tuttu edelliskesäiseltä Portugalin reissulta. Ilmeisesti Riika ja alue, jossa hostellini sijaitsi oli hänen mielestään villi paikka pohjoisen luottavaiselle asukkaalle, koska hän halusi varmistaa, että löydän tieni hostellilleni asti, vaikka ehkä olisi noin 300 metriä yhdellä käännöksellä matkata. Noh, täytyy olla kiitollinen, erityisesti kun hän tarjoutui myös ruokaseuraukseni ja kertoi, mitkä annokset ovat perinteisen latvialaisia (ilmeisesti pekonipapumuhennos ja perunat).
Oppaani ei toki ollut sitoutunut viemään minua kädestä pitäen joka paikkaan koko vierailuni ajan vaan seuraavana päivänä hänen ollessa omilla asioillaan, kuten esim. töissä, suuntasi ihka yksi kohti kaupungin keskustaa. Siellä otin osaa kävelykierrokselle, jota olin nähnyt mainostettavan, mutta sitä ennen kävin kääntymässä paikallisessa Pietarin kirkossa, jonka näköaloja oli kehuttu.
Kirkkoon maksoi aika runsaat 9 euroa sisään, jolla siis Latviassa saa aterian juomineen aika kevyesti, mutta toisaalta matka oli alussa ja budjetti vielä vahva. Kiivetessäni kohti huippua sain ihailla myös sen entistä koristetta eli kirkon tornissa tököttänyt kukkoa, joka kuulemma on ristiäkin vanhempi kristillisyyden symboli, joka pysyi Latviassa kirkkomuodissa pidempään kuin useissa muissa maissa. Tämän kukon ei siis ollut tarkoitus kertoa tuulen suuntaa, joka olisi toki vaatinutkin aikamoisen puhurin.
Kuten alta näkyy, eivät näköalat kovin huonot olleet, mutta myöhemmin minulle selvisi, että halvemmalla toisesta paikasta näki vielä paremmat. Tarkemmin ottaen tuosta tässä kuvassa näkyvästä korkeasta pytingistä, joka oli aika lähellä hostelliani.
Sisällä kirkossa oli toki samalla rahalla myös nykymeripihkataiteen näyttely, jossa oli Kaliningradin helmiä tuon materiaalin saralta, kuten esim. tämä kroko.
Kirkossa tuli myös esille kaupungin välit ruotsalaisiin, jotka olivat eräässä historiansa vaiheessa kaupungin valloittaneet. Yllä laatta, joka laitettiin seinälle, sen valloittajan eli Kustaa Adolf (numeroa en muista, se 30v sodan jehu) kuoltua. Alla olevan henkilöt eivät taida olla kuolleita, koska taisivat olla reissusta palaamiseni jälkeen poikansa häissä.
Jostain syystä, jonka taideteoksen vieressä seisova ylisarkastinen (jopa minulle) latvialainen kävelykierrosopas kertoi, Riikalla on myös suhteita Bremeniin tai ainakin Grimmin alueen muutamasta eläimestä kertovaan satuun. Yhteys saattoi olla hansahistoria tai sitten he vain kaipasivat yhden patsaan, jonka neniä turistit voivat kosketella ja ottivat satunnaisen kirjan hyllystä. Toisaalta ainakin tässä on haastetta, koska suurimman onnen saadakseen piti koskettaa ylimmän eli kukon nokkaa, joka oli alempana oleviin verrattuna varsin kulumaton.
Yllä vanhoja osia Riikaa eli tiettävästi vanhimpia Art noveau -taloja niitä runsaasti sisältämässä kaupungissa ja sen alla Riikan vanha satama. Kaupunki siis sai nimensä Daugava-jokeen yhdistyneestä pienemmästä joennuirosta, mutta jossain vaiheessa kaupungin asukkaat ilmeisesti hieman kypsyivät vetiseen maaperäänsä, joka olisi tehnyt paikasta paratiisin tämän päivän kuivatusfirmoille. Niinpä he peittivät uoman maalla, jonka uumenissa se nyt vilistää. Seurauksena vanha satama jäi työttömäksi ja on nyt vain hieman raunioinen tontti hieman keskustan laitamilla.
Kävelykierroksen, joka siis kuului Baltiassa vaikuttavaan Keltainen salkku-konserniin, painuin muutamien kiertolaisten kanssa oppaan suosittelemaan ravintolaan syömään. Alla latvialainen kalaruoka, jonka söin. Hinta noin 5e ja oli varsin täyttävä.
Folkklubi Ala:ssa keskeisempää oli kuitenkin juominen, joten sen kotoisassa ja siistissä ympäristössä maistelimme porukalla hieman paikallisia liköörejä, viinejä, siidereitä ja kaljoja. Oli kuitenkin vielä turisteilupäivää jäljellä.
Vaikka porukastamme häippäsi Ameriikan edustajamme, siirryimme hämyisestä baariravintolasta takaisin ulkoilmoihin kiertelemään Riikan Vanhaa kaupunkia ja kävimme katsomassa muun muassa tätä uudelleen rakennettua "Mustapäiden veljeskuntaa". Tähän hyväveli kerhoon kuuluivat aikoinaan sinkkumerkantit ja maahanmuuttajakauppiaan. Nimi tulee mitä ilmeisimmin veljeskunnan suojelupyhimyksestä, Mauritiuksesta, mutta syy saattaa olla synkempi, siis historialtaan.
Väliin hieman eläinaiheita. Latvialaiset tai ainakin yhden talon omistajat ovat laittaneet talojensa katolle kukkojen sijaan myös kissoja, kuten tämän Art Nouveau -talon kohdalla.
Alla olevassa kuvassa ei taas teknisesti ole eläintä, vaikka minun silmäni sellaisen ehkä loihtivatkin. Väitän, että katsottuna tietystä kulmasta alla olevassa seinämaalauksessa voi nähdä vihaisen tipun: siivet ovat nokka, peräsin (ja ikkuna) on silmä ja ruoho on höyhenistöä. Näkevät näkevät.
Löytyi Riikan kaduilta selkeämpikin lintunen.
Oli Riikassa toki myös hieman 1900-luvun vaihteen taidesuuntauksia uudempaakin arkkitehtuuria, kuten tämä talo tulppaanien (?) äärellä.
Neljännen jaoimme yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti