torstai 23. heinäkuuta 2015

28.5.- 2.6.2015: Riika eli Bussilla (ja lautalla) Baltian ytimeen ja takaisin, osa 2: Kirkko ja kommunistien rikoksia

Kuubalaisten juomien Suomea runsaammista alkoholimääristä tai ehkä niiden ansiosta nukuin yöni varsin levollisesti ja olin lauantaina valmis kohtaamaan lisää kaupunkia tällä kertaa tutun, jo aiemmin mainitun, paikallisen oppaan avustamana. 
  
Lauantaipäivälle oli varattuna hänen suosituksensa Riikan vierailulle eli käynti KGB:n päämajassa, mutta sitä ennen matkalle osui kommunistien aikaan erilailla vältelty rakennus eli ortodoksinen katedraali. Kommunistien aikana, jolloin uskontojen seuraamisesta saattoi seurata varsin kovia henkilökohtaisia ongelmia, esimerkiksi vierailu myöhemmässä kohteessa, rakennuksessa toimi planetaario, mutta Latvian itsenäistymisen jälkeen paikka palasi taas uskonnolliseen alkuperäiseen käyttöönsä. 
Kirkossa ei saanut kuvata, mikä on sääli, koska ortodoksien tapa käyttää kultaa ja kuvata pyhimyksiä sai tässäkin kirkossa aikaiseksi mielenkiintoista jälkeä ja kuvastoa, mutta sääntö on sääntö. Toisaalta itselle mielenkiintoisinta oli, että alttaria ennen oli pystyssä kaksi koivua: tuli juhannus heti mieleen. Olihan tuo kaiken kaikkiaan hieno rakennus ja hieman fiinimpi kuin esim. Vanamon vastaavaa. 
  
Kommunismin jäljiltä restauroidusta loistosta oli kuitenkin aika siirtyä kommunismin aikaisen ajan synkimpään tyyssijaan. 
  
Latvialaiset eivät ainakaan ollut kaunistelleet synkkää historiaa siinä mielessä, että taloa olisi kunnostettu tai vaikka maalailtu sen synkän historian vaiheen tultua loppuun. Itseasiassa rakennukseen oli jopa vaikea löytää sisään, koska paikalla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia opasteita, paitsi pieni lappu sisäänkäyntinä toimivassa sivuovessa. Ehkä paikallisilla oli vielä hieman elämistä paikan historian kanssa ja he eivät olleet aivan vielä valmiit valjastamaan sitä täydellisesti turismikoneiston käyttöön: olivathan sekä hirmutekoja tehneet että niiden uhrit olleet pääasiassa latvialaisia. Yllä alempana kuva rakennuksen sivuun tehdystä muistomerkistä, joka seurasi omalta osaltaan hillittyä ja synkkää yleiskuvaa. 
Synkkyys jatkui sisälläkin, vaikka eteisenä toiminut tila ei vielä paljastanut paljoa rakennuksen sisältämästä pahuudesta. Sen pariin pääsi vasta oppaan välityksellä. Heti ennen eteisaulana eli vanhoja pääovia seuranneen tilan jälkeen astuttiinkin sitten rakennuksen mustaan historiaan, jota useimmat aikalaisetkin pystyivät vain arvailemaan tai saamaan kokoon harvojen selvinneiden kertomusten perusteella, jos nämä uskalsivat ja pystyivät puhua. 

Vaikka rakennuksessa oli paljon salaisen palvelun toimistoja, joissa ihmiset käsittelivät tietoa ja tekivät tavallisia toimistotehtäviä ilman suurempaa tietoa rakennuksen kellarien ja kuulusteluhuoneiden asukeista, rakennuksen pääasiallinen toimi oli kerätä informaatiota tai pikemminkin tunnustuksia kansakunnan tai kommunismin vihollisiksi leimatuilta. Tätä tointa varten suuri osa rakennuksen alemmista kerroksista oli varattu huipputurvalliselle, siinä mielessä, että sieltä oli vaikea paeta, kuulusteluvankilalle. 

Useimmiten jo valmiiksi syyllisiksi leimatut kansanviholliset tuotiin tähän rakennukseen kuulusteltavaksi, siinä toivossa, että erilaisten metodien avulla heidän syyllisyytensä saataisiin todistettua, joka käytännössä merkitsi tunnustusta. Tuo tunnustus oltiin valmiita ottamaan keinolla millä hyvänsä ja keinojahan paikan "ammattilaisilla" oli. Täällä ei pelkästään viruttu pienissä selleissä vaan henkisessä ja ruumiillisessa väkivallassa mentiin varsin pitkälle tai jopa äärimmäiseen saakka. Kyseessä ei siis ollut monellakaan tapaa mikään oikeusvaltion huoneisto, vaan tänne tulleet eivät koskaan tienneet, milloin he pääsisivät ulos ja usein edes miksi he olivat tähän rakennukseen joutuneet. 
Useat vangit eivät koskaan nähneet enää päivänvaloa tai heidän viimeisiksi muistoikseen siitä jäivät tämän kalterin alta nähdyt pikaiset muutamat viikossa saadut minuutit, jolloin kanssakäyminen muiden vankien kanssa oli mahdotonta. Sellien mahdolliset ikkunatkin oli nimittäin tilkittyjä, ettei vangeille jäänyt "ikävää tietoisuutta" esimerkiksi päivien kulusta, jonka suhteen he joutuivat luottamaan vartioihin ja henkilökuntaan. Nämä taas tekivät parhaansa estääkseen heitä muun muassa nukkumasta lisäämällä jo valmiiksia helteistä lämpöä selleissä tai vain viemällä heiltä tilan. 
Harvalla vangeista oli edes omaa sänkyä, mutta toisaalta unen estäminen oli ehkä monista konsteista vähiten agressiivisia, kun vertaa muihin kidutustapoihin, joita opas kuvaili varsin avoimesti. Yksinkertaisesti ja tiivistettynä, tässä talossa harjoitettiin kaikkia niitä metodeja, jotka KGB ja sen edeltäjät ynnä muut "turvallisuuspalvelut" olivat kehittäneet ihmisarvon tuhoamiseksi ja ihmismielen järkyttämiseksi. KGB:llä oli opas asiasta, joka oli ilmeisesti ollut tärkeä inspiraation lähde mm. natseille. Tosin natsit eivät näitä vinkkejä hyödyntänyt Latviassa, itse asiassa, natsien lyhyttä valtakautta Toisen maailmansodan aikana pidetään Latvian 1900-luvun historiassa verrattain hyvänä aikana verrattuna Neuvostoliiton vaikutuspiirin aikaan. 
Monen matka päättyi tähän pehmustettuun huoneeseen, joka sijaitsi rakennuksen sisäpihalla. Kyseessä ei tosin ollut pehmeydestään huolimatta hullujenhuone vaan pehmusteet olivat teloituslaukausten äänen peittämiseksi. Viereinen suurempi huone oli myös autotalli, jossa iso rekka hurisi teloitusten aikana. Vaikka useimmat olivat tietoisia rakennuksen käyttötarkoituksesta ja välttivät sen ohi kävelyä tai sen katsomista, rakennuksen sisällä olevat hirmuteot pyrittiin mahdollisimman pitkälle peittämään kansalta. 
  
Synkeän KGB-katsauksen jälkeen siirryimme takaisin Riikan hieman lämpimämmille kaduille ja käppäilimme kohti paikkaa, jossa tänä päivänä porvaristo pääsi harjoittamaan hillittyä charmiaan ilman hätäpäivää. Kyseessä siis Elizabeteksen ympäristö, jossa Art Nouveau rakennuksia asuttivat paitsi diplomaatit myös rikkaat ja/tai hipsterit. Ihan elinkelpoinen alue (jos ei hipstereitä lasketa siis). 
  

Palasimme hipsterikortteleista ydinkeskustaan rantaa pitkin, jossa tapasimme myös tämän tarujen jätin, joka myytin mukaisesti kantoi lapsia yli Daugava-joen näin ollen muodostaen alun Riikan kaupungille. Ilmeisesti vastaavaa myyttiä on toki sovellettu myös muissa jokilaakso kaupungeissa ja onhan noista kirjoitettu kirjojakin esim. Michel Tournierin johdolla. 



Ennen siirtymistä iltabileisiin kävimme vielä tankkaamassa hieman pelmenejä paikallisessa pikaruokalassa nimeltään Pelmeni XL. Kyseisen paikan raviolimaiset täytetyt taikininykäreet eivät tosin olleet valtavan kokoisia, vaan xl viittasi ehkä määrään. Kyseisen paikan konsepti nimittäin toimi niin, että tarjolla oli erinäinen määrä erilaisia pelmenejä, joilla yhdessä mausteiden ja tukinaposteltavien kanssa täytettiin kulho, josta maksettiin painon mukaan. Erilaiset pelmenit oli merkitty helposti kuvilla niiden sisältämistä tuotteista, joten latviaa osaamaton tai humalainen voi helposti löytää haluamansa nykäreet. Kerrassaan toimiva konsepti, erityisesti kun pelmenit eivät maksaneet oikeastaan mitään: yllä oleva kasvis- ja juustopelmeneistä koostuva annos paistetuilla potuilla oli noin kaksi euroa. Rahaa jäi siis käydä sämpläämässä läheisessä kahvilassa siis vielä Latvian kahvidrinkkivariaatiota eli Rigan Coffee'ta (seassa Balzam viinaa). Sitten laittautumaan ja bileisiin, joista saatan päivitellä seuraavassa tai sitten en. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti