24.-29.6.2015: Kotimaanmatkailua 5, Seikkailu saaristossa eli Ahvenanmaa 2: Linnoituksia ja linnoja

Lauantai-ilta päättyi allasbileisiin, jossa en enää esiintynyt valeasussa. Ihan jo sen takia, että puvun säkkikangasjalat ovat hiukkasen liukkaat ja hukkuminen olisi hieman verottanut Oogie Boogien pelottavuutta. Tosin hengaamiseni altaan puolella kaikkien spefi-fanien ja -tuottajien (Yrjö ja muut olivat mukana meiningeissä) sai jäädä yökerhon tanssilattian kutsuessa, tosin vain sen aikaa, kun musiikki oli siedettävää. Pääsinpä siis kokemaan myös Ahvenanmaan ykkösyökerhon. Meno oli lähempänä stereotypioita kuin mikään aiemmin kohtaamani...

... Stereotypiat ovat mielenkiintoinen asia: suureksi osaksi urbaania legendaa, mutta kuitenkin jollain tasolla sidoksissa todellisuuteen. Otetaanpa esimerkkinä vaikka suomenruotsalaiset, joista media ja ihmisten mielet pyörittävät kuvaa jonkinlaisena bättre folkkina, joka iloisesti elelee hyvän elintasonsa kuplassa. Täytyy myöntää, että tämä ajatus eleli hieman päässäni matkalla Ahvenanmaalle, mutta paikan päällä minua odotti varsin tavallinen suomalainen kaupunki, jonka keskusta näytti varsin normaalilta pienen kaupungin keskustalta ja lähiö olisi voinut olla osa Kouvolaa. Tai no, okei, ei Kouvolaa, jotain hieman herttaisempaa paikkaa. Erona oli oikeastaan vain, että paikan päällä puhuttiin ensin ruotsia sitten vasta suomea, paitsi silloin kun paikalliset kuulivat meidän puhuvan suomea ensin. Stereotypiat olisivat olleet kumottu...

... ilman tuota iltaa yökerhossa, jossa ruskettuneet, pitkät vaaleahiuksiset ihmiset tanssivat ruotsalaisen popmusiikin tahtiin ja kikattivat ruotsiksi. Olisi voinut olla pahemminkin, mutta tarpeeksi pitääkseen hieman stereotypioita elossa.

Mutta, mutta, sunnuntaina päivä meni vielä viimeisissä Coni-ohjelmissa, joissa muun muassa täytettiin yksi aukko kokonaisuudessa eli kriitikoiden osuus, joka todella sitoi kokonaisuuden kasaan ainakin minulle, amatöörikriitikolle. Illalla olisi vielä ollut mahdollisuus mennä viimeisiin iltarientoihin, mutta seurueemme lähti omille retkilleen. Olimme jo kauan sitten matkaa suunnitellessamme puhuneet siitä, että haluaisimme nähdä ehkä enemmän Ahvenanmaata kuin messukeskuksen sisukset ja mökkikylän. Niinpä nörtteilyn tauottua suuntasimme saaren toiselle puolelle katselemaan hieman historiallisempia maisemia.

Ajoimme (tai no, minä istuin kyydissä, kun muut ajoi) noin puolen tunnin matkan eli käytännössä toiselle puolelle pääsaaristoa, alueelle, jolla sijaitsi noin sataviisikymmentä vuotta sitten Bomarsundin linnake.

Parkkipaikkamme vieressä ollut kätevä kartta, josta näkyy venäläisten alulleen 1800-alkupuolella laittama linnoitus, joka ei tosin koskaan valmistunut ennen kuin britit siinä kuuluisassa Oolannin sodassa vuosisadan puolessa välissä tuhosivat sen. Pian tämän jälkeenhän Ahvenanmaa julistettiin demilitarisoiduksi alueeksi, jonka takia ainoita taisteluita linnoituksella on sen jälkeen käytä lampaiden toimesta ruoka-astialla.

Myös tämä Oolannin sota oli kauhia: voimasuhteet olivat suunnilleen samat kuin ensimmäisessäkin, mutta pienempi määkijä piti paremmin puoliaan kuin venäläiset aikoinaan.

Meille ihmisille rauniot tarjosivat lähinnä taisteluita parhaista poseerauspaikoista. Tosin kovin verisiksi taistelumme eivät yltyneet, kaunis ilma ja hienot maisemat vähensivät ryhmämme aggressioita merkittävästi.

Yhden ryhmäläisen jäädessä autolle lepäilemään, pääosa seurueestamme lähti kiertämään linnakkeen raunioita kiertävää patikkareittiä, vaikka reitti ei nyt maihareita ja rinkkoja vaatinut korkeintaan "keskivaativassa" kovuusasteessaan ja (muistaakseni) noin neljän kilometrin matkassaan.

Reitti johdatteli meidät metsäteitä saaren korkeimmille kohdille, jonne linnoituksen pääpuolustukset olivat tietenkin rakennettu.  

Linnoitukseen oli jätetty vielä tykit, joiden piippua pitkin pystyi katselemaan, mitä saariston osaa ne aikoinaan vartioivat. Toki tykit olivat käyttökelvottomia, joka teki niistä noin yhtä hyödyllisiä kuin 160 vuotta sittenkin. Venäläisten aloittaessa rakentamaan linnoitusta niille oli vielä mahdollisuus puolustaa kaikkia keskeisimpiä vesireittejä, mutta sotaan mennessä alustekniikka oli jo kehittynyt niin, että engelsmannit seilasivat valikoimilleen Suomen rannoille ilman suurempia esteitä ja posauttivat rauhassa linnoituksen muureja ja joukkonsa maalle ilman suurempia uhreja. Hurraa, hurraa, hurraa...

Tähän osui ehkä suhteellisen pieni kuula: nyt raoissa kasvaa jäkälää ja muita pieniä kasveja. 

Nyt linnoituksen rauniot tarjosivat lähinnä mukavan tekosyyn kiivetä Ahvenanmaan korkeimmille kohdille, joista aukesi varsin kauniita näköaloja saariston keskelle. (Ylemmässä kuvassa muuten näkyy tuo aiempi linnake kaukana punaisena toisen nyppylän päällä.) Korkeiden kohtien välillä kulki polkuja metsien läpi, mutta ihan tarpeeksi keveitä tavallisissa kävelyjalkineissa ja farkuissa kuljettavaksi. Reittimme toinen korkea kohta oli saaren korkein kohta, josta yllä oleva kuva on otettu, oli mukava tunturimainen kukkula. Tosin tämän jälkeen reitti lähti alenemaan ohittaen vain pienempiä raunioita ja lopulta muuttuen varsin tasaiseksi metsäpoluksi ja lopuksi tieksi. Matkalla tosin oli myös infokylttejä alueesta, joissa lähinnä kerrottiin, missä minkäkin rakennuksen piti olla, jos linnoitus olisi koskaan saatu valmiiksi. Selvisi niistä sentään, että jo rakennusvaiheessa sotilaskylässä oli kuppa riehunut todenteolla, joten ehkä linnoituksen kaatuminen oli hyvä suuremman epidemian estämiseksi. Sitä, että välittyikö pohjoinen tautipohja Englantiin vietyjen sotavankien mukana sinne seutuville, ei kerrottu (toki engelsmanni sotilailla ja merimiehillä oli varmaan kuppaa ihan omastakin takaa Sunfa-raa, Sunfa-raa, Sunfa-ralla-lalla-laa!).  

Autolle palatessa jäi aikaa vielä tanssia hieman, vain viikko myöhässä, juhannussalon ympärillä: tosin saattaa olla, että tällainen jälkijättöinen tanssi suututti saarelaisten pakanalliset keijujumalat, mutta matkaillessa on pakko on ottaa pieniä riskejä.

Matkalla mökillemme pysähdyimme vielä katselemaan auringonlaskua yhden kukkulan päällä, jossa oli jostain syystä saksankieliset kyltit vessoihin tai sitten joku toivotti kuolemaa naisille englanniksi. Pienoisten karatekidhenkisten poseerausten (kuvat yksityiskokoelmissa) jälkeen katselimme vielä hetken viimeistä kertaa, kun möllykkä painui silmiemme edessä alla Ahvenanmaan.

Toki matkamme ei ollut vielä ohi: maanantaina oli vielä lauttamatka mantereelle, mutta sitä ennen meillä oli aikaa vielä yhdelle rauniolle: Kastelholman linnalle. 

Aikaa ei ollut paljoa, mutta kun portilla tarjottiin mahdollisuutta sanoa "Åhoi", sanoimme ja otimme tehtäväksemme selvittää Kastelholman aarteen sijainnin. Joku muu olisi saattanut sivuuttaa tehtävän lapsille tarkoitettuna, mutta kokemuksiin pitää tarttua ikärajoista välittämättä (paitsi tietenkin sellaisiin, jotka ovat syystäkin vankeusrangaistuksella määriteltyjä). Saimme siis kaksi pussillista puukulmioita, joita meidän piti asettaa oikeaan kuvioon, jotta pystyimme (hyvin omatunnoin) etenemään.

Matkakumppanini vanhan linnan salaisuuden äärellä.

Vertailussa aarrekartta ja linnan seinältä löytyvä ei-niin-koristeellinen versio.

Keskiaikaisien telineiden jäljitelmiä.

Söpö pikku tykki, joka vieläkin vartioi linnalle johtavia uomia.

Linnan ulkoseiniä kiersi sisäpuolelta lakanoita, joille oli merkitty toimintaa linnan eritasoilta, joiden puurakenteet aika oli pyyhkäissyt pois.

Tässä huoneessa oli Eerik XIV vangittuna: tuona aikana hän kerkesi kaivertaa seinään hieman keskivertoa siistimmän tägin, mutta kuninkaallisilla pitää toki olla hieman erilaiset standardit.

Yksi linnan hauskimpia puolia oli taulut, joissa kuvailtiin keskiajan varsin mielenkiintoisia tapoja ja uskomuksia, kuten tässä paholaisen orgioita tai muualla esimerkiksi noitien tekoja tai mitä piti tehdä, kun voi pääsi kirnussa juoksettumaan (oliko oikea termi? anyways). Viimeiseen vastaus oli muuten se, että sikojen piti juosta tai pomppia kirnun yli. 

Yhden huoneen katosta löytyi myös linnan entisten herrojen vaakunat.

Viimeisestä panelein varustetusta huoneesta löytyi viimeinen arkku ja tarvittavat johtolangat, joilla pystyimme lunastamaan aarteemme palattuamme porteille, mutta tarkemmin ajateltuna jätin paljastavat kuvat pois, että tulevillekin matkaajille jää jotain selvitettävää. Enjoy!

Vielä otos linnan porteilta. Kaiken kaikkiaan Kastelholma oli ihan mukava linna. Ei sinänsä maailman jännittävin arkkitehtuuriltaan, mutta mielenkiintoiset infotaulut ja aarteenmetsästys tarjosivat puuhaa ja tutkiskeltavaa eri-ikäisille ja useimmat asiat olivat hyvin mietittyjä. Vaikkei linnalla ollut ehkä sitä samaa jylhyyttä ja uskottavuutta kuin myöhemmin kesällä reitilleni osuneella Olavin linnalla, Kastelholma oli rennompi, vähemmän turistimainen, mutta silti puuhiltaan hauskempi: esim. perinteisen keskiaikaiset asusteet ja aseistukset eivät olleet vain nurkkaan huitaistuna vaan mukavien sermien keskellä jne.

Linnareissun lopuksi meille tosin tuli kiire keretä lauttaan. Jouduimme harmiksemme jättämään muun muassa vierailun Taffelin tehtaanmyymälässä väliin (Nyyh, samalla jäi poseeraaminen ihmisen kokoisen juustonaksun kanssa :´(  ), mutta hieman juosten ja huudellen ehdimme kuin ehdimmekin laivaan.

Lähdimme samaan suuntaan kuin kaverilaivan jättiläismäinen isä-pingviini, joka hylkäsi pinguperheensä ja suuntasimme kohti Suomea. Matkalla puhuttiin vielä hieman SF-tutkimuksen tulevaisuudesta, mutta useimmilla taisi paistaa jo matkan loppu mielessä. Sitä olikin enää jäljellä vain ne muutamat tunnit, jotka autolla kesti posotella Turusta Jyväskylään, josta seuraavana aamuna sitten siirryin kotoisaan Joensuuhun.