Saavuimme siis Plymouthiin, jossa asetuimme jälleen hotelliin. Hotelliin, josta oli matkaa kumppanini asuntolaan noin 100m. Toki hänen huoneensa oli hyvin pieni ja asuntolassa oli aiemmin riehunut lavantauti (yeah, typhoid, joten luulin, että sitä ei oltu nähty sitten 1900-luvun alun New Yorkin), joten ei minua hirveästi haitannut. Harmillisesti Jury's Inn osoittautui pienoiseksi pettymykseksi Red Lion jälkeen tai sanotaanko, että se osoitti, kuinka hyvä diili leijona oli ollut. Jury's Inn oli ihan perushotelli, mutta monta jellonassa ilahduttanutta asiaa, kuten esimerkiksi ilmaista hiusverkkoa, karkkeja tyynyllä ja flapjackeja osana huoneen automaattista aamiaisvalikoimaa jäi kaipaamaan. Ai niin, ja Juryssa oli maksullinen wifi. Missä itseään kunnioittavassa hotellissa on enää maksullinen wifi. Ja se oli vielä kallis. Kerpele. Mutta mutta, eipä siellä hotellissa öiden lisäksi tullut aikaa vietettyä. Tai no tuli muutama ilta, mutta ne ei haitannut, koska joltain kanavalta tuli kokoajan joko Qi tai Never Mind the Buzzcocks.
Anyways, sillä aikaa kun eräs vaihtari lähti seuraavana päivän luennoille, minä lähdin tutustumaan kaupunkiin. Tietenkin kävin heti hieman shoppailemassa paikallisessa HMV:ssä ja tarkastin olisiko muutamia Robin Hobbin kirjoja kovakantisina vielä Waterstonesilla (ei ollut :/ ), joiden jälkeen suuntasin kohti kaupungin vanhinta osaa eli satamanlähettyvillä sijaistsevaa Barbicania.
Plymouth oli, kuten Southamptonkin, pommitettu satamakaupunkina Toisen maailmansodan aikana varsin maantasalle. Pieneksi onnekseen kaupunki ei kuitenkaan, mitä ilmeisimmin ollut niin suuri kohden kuin toinen mainittu, koska siitä jäi jotain jäljellekin tai ainakin kaupungin asukkaat olivat suhtautuneet uudelleen rakennukseen hieman suuremmalla rakkaudelle. Niinpä esimerkiksi rannan lähellä sijainnut Barbicanin alue oli saanut ihan mukavan kuosin uudelleenrakennuksenkin kautta. Entisen merimiesten temmellyskentän tilalle oli noussut hieman boheemialue, jonka pienten kaartuvien katujen keskelle mahtui kaikenlaista pikkukauppaa, muun muassa divareita ja erilaisia antiikkiliikkeitä. Toki paikalla oli vieläkin varsin raju maine yöelämänsä suhteen, ilmeisesti kaikki merimiehet eivät olleet kotisatamaansa jättäneet tai sitten sen olivat löytäneet opiskelijat.
Tässä talossa sijaisti ensimmäinen sekalaisten antiikkipuotien ketju, josta olisin voinut ostaa muun muassa taulun, jossa oli kaikkien alkuperäisen Star Trek -sarjan näyttelijöiden nimmarit. Harmillisesti ei ollut 150 puntaa ylimääräistä. Toki kaikki paikan koristeet eivät olleet ihan yhtä hyvällä maulla valittuja, kuten alemman kuvan muovilammikosta saattaa päätellä. Lähteen päällä siis paikan nimeä kantava Crystal Dragon. Paikallinen taiteilija oli maalannut sisäänkäynnin päälle kookkaan freskon, mutta ilmeisesti meri-ilma oli käynyt taiteen kohtaloksi, eikä kukaan ollut jaksanut kunnostaa.
Ainakin amerikkalaisten silmissä Plymouth tunnetaan yhdestä asiasta: erään Mayflower-laivan lähtösatamana toimimisesta. Täältä siis aikoinaan lähtivät ns Pilgrim Fatherit liikkeelle suuntanaan ameriiikan maa ja mahdollisuus intiaanien joukkoteurastukseen. Tuota tapahtumaa muistamaan kaupungin satamaan oli rakennettu yllä oleva juhlava kaari, jolta pystyi ottamaan kuvia laskuveden vaivaamasta satamasta. Toki tuo tapahtuma ei ollut ainoa murhamiesten seikkailu; myös kapteeni Cook lähti aikoinaan meriretkilleen juuri täältä.
Kuten mainittua tapanani Englannissa ja muissakin maissa on ollut maistella paikallisia ruokia. Englannissa nämä ovat usein olleet pettymyksiä ja suurimpana niistä ehkä aina Fish and Chips. Ei niin, että ne syömäni fisu ja ranskalaisannokset olisivat kauheimpia kokemuksia englantilaisesta keittiöstä olleet, itseasiassa suht kaukana siitä, mutta ei niissäkään silti makua ole ollut. Minulle oli edellisten reissujeni jälkeen natiivit lupailleet, että ongelmana oli vain ollut lokaatio: en ollut syönyt annosta meren äärellä. Niinpä tällä reissulla päätin antaa aterialle vielä mahdollisuuden.
Valitsin siis Plymouthin satamasta kehutun ja mukavan näköisen (vaikkakin rakennustelineiden ulkoa peittämän) mereneläviin erikoistuneen ravintolan, jossa tilasin ison fisupotut ja tietenkin Magnersin. Täytyy sanoa, että parhaat tähän mennessä. Chipsit olivat tyypillisen mauttomia, mutta ainakin rapeita. Kala oli toki vain uppopaistettua, mutta juuri oikeaan tilaan saakka ja batter oli rapeaa. Lisäksi mukana oli herneitä, keitettyjä purkkiherneitä (nams, jaan näiden suhteen Anthony Bourdainin kanssa rakkauden) ja tartar-kastike oli mainiota. Ei vieläkään mikään kulinaristinen herkku, mutta hintalaatusuhteeltaan jo erinomainen luonas (iso annos 8 puntaa, Magners 4 [well worth it]).
Kalaruuan jälkeen mietin, mitä tekisin ja totesin, että voisin seurailla syömäni fisun lajitovereiden elämää paikallisessa Maritime Aquariumissa, joka löytyi muutaman sadan metrin päästä. Pulitin siis varsin tyyriin 12£ pääsymaksun ja menin katselemaan opetuksellista mereneläjien kavalkaadia.
Kokemus oli mukava, välillä jopa aika huima. Erityisesti paikka, jossa pääsi seisomaan tunnelissa, jonka yli jättiläismaiset rauskut ja hait muiden kalaparvien kera liukuivat oli aika huimaava. Toki, jos matkuistaisi jonkinlaiseen tropiikkiin ja laittaisi sukellusvermeet päälle, voisi olla vielä makeampaa, mutta tämä olis siistein hetkeni merenelävien kanssa tähän astisessa elämässäni.
Kulkuni merenrantaa pitkin vei Plymouth Hoelle eli nurmikkoa alueelle, josta legendojen mukaan alimman kuvan mies eli Francis Drake näki Espanjalaisen armadan lähestyvän. Iso tuulinen kenttä, jota ei varmaan Francisin aikana pilannut iso parkkipaikka.
Käppäilen tuuliselta Hoelta vielä keskustaan, jossa kuvasin muun muassa paikallisen yliopiston päärakennuksen, joka sinänsä on ihan fiini.
Lähellä hotelliamme, joka itseasiassa näkyy taustalla, oli yksi natsien jättämä matkamuisto: Toisen maailmansodan aikana pommitettu kirkko, jota ei oltu uudelleen rakennettu vaan sen seinät oli vain jätetty liikenneympyrän keskelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti