Plymouthille oli aikaa runsaastikin aikataulussani, joten päätin yhdessä oppaani kanssa pätkäistä hieman sille varatusta ajasta myös lähiseudulle. Katsellessamme mahdollisia vierailupaikkoja, päätimme käväistä Torquayssa. Kaupunki oli mukavalla etäisyydellä ja olihan se ainakin nimellisesti tuttu yhdestä kaikkien aikojen brittiläisistä komediasarjoista eli Fawlty Towersista eli kotoisammin Pitkän Jussin majatalosta.
Saavuimme tänne Englannin Rivieraksikin kutsuttuun paikkaan hieman sesongin ulkopuolella, jossa oli toki turistien puutteessa puolensa, mutta omat hankaluutensakin. Saapuessamme olimme jo suhteellisen nälkäisiä ja vain harvat paikat pitivät itseään tähän aikaan vuodesta luonaan jälkeen auki. Niinpä todella viihtyisän näköinen pubi, jossa olisimme halunneet syödä ohjasi meidät varsin tympeään ketjuravintolaan, jossa hintalaatusuhdetta oli vain ilmaisessa limsassa (joka toki sinänsä oli mainio, mutta) jota olisi pitänyt juoda kymmeniä litroja, että se olisi korvannut sapuskan laaduttomuuden.
Sulattamaan laadutonta ruokaa lähdimme tallustelemaan pitkin rantakallioita kiertäneitä penkereisiä polkuja, joista katselimme kohti merta, joka varmasti auringon pilkistellessä olisi ollut kauniin turkoosi.
Nyt saimme lähinnä katsella tyhjiä hotelleja, taivasta peittäneitä pilviä ja näitä poloisia pingviinejä, jotka paikallisessa meriparkissa viettivät aikaansa turisteja varmastikin innolla odotellen. Kaunis ja varmasti mieluinen elinympäristö pohjoisen linnuille, eikös vain?
Tunnettiinhan Torquay myös tämän kirjailijan eräänä keskeisenä maisemana. Tosin hieman samalla tavalla puolet lähialueen kylistä mainostivat itseään, kuten Bathin alueella, joka kylällä tuntui olevan yhteys Jane Austeniin. Itse olin siis enemmän kiinnostunut komedia-yhteyksistä, mutta Fawlty Towersin esikuvana toiminut hotelli sijaitsi muutamia kilometrejä keskustasta, joten päätimme jättää vierailun väliin.
Ehkä koska en ole vieraillut Rivieralla, Torquaysta tuli ennemmin mieleen kaikkine hotelleineen ja turisteille suunnattuine kauppoineen ennemmin Kanarian saaret.
Tosin en Kanariallakaan ollut nähnyt mitään ihan näin arveluttavaa kuin nämä paikallisessa turistikaupassa saatavilla olleet pehmolelut. Melkein alkoi tekemään suomalaista karkkia mieli...
Palasimme suhteellisen lyhyen vierailun jälkeen takaisin Plymouthiin, jossa ilta meni rauhallisesti. Seuraavana päivänä kaupunki halusikin pistää kilpailevia kaupunkeja paremmaksi ja järjesti oikein mukavan ja paljon lähemmäksi aurinkorannikkoa pääsen ilman, jossa sopi vaikka palata käyskentelemään Barbicanille.
Nyt hieman aiemmin kulkemieni katujen sivusta löytyi muun muassa mukavia kirjadivareita ja myös tämä toinen muraali, jonka samainen taiteilija kuin aiemmin näkemänikin oli tehnyt.
Päivän vierailulle Barbicanille oli ihan selkeä pääkohteensa. Alueella sijaisti nimittäin Englannin vanhin ginitislaamo, joten halusin vilkaista, miten nämä tislaamot eroavat aiemman käymistäni whiskynvalmistuspaikoista. Vaikkei ginin ja kirkkaiden ystävä ehkä normaalisti olekaan, kulttuurisesta kiinnostuksesta mukaani tuli myös matkakumppanini.
Kierros tarjosikin varsin mielenkiintoista tietoa. Esimerkiksi selvisi, että gini on verrattain nuori juoma britteinsaarilla, se tuli vasta Oranssin Viljamin mukana 1600-luvun lopulla Alankomaista ja sen suosittu kyytipoika eli Schweppes kehitettiin sen rinnalle jo 1800-luvun loppupuolella. Pienempi pullo ylemmässä kuvassa juuri kyseisen lafkan tonic-vettä.
Hieman kierroksen pisteitä tosin pudotti se, ettei sillä saanut kuvata ja erityisesti se, että syyksi tällä yritettiin selittää, että alkoholi on helposti syttyvää. Kun sanoin, ettei tämä ole estänyt kuvausta esim whiskytislaamoille, opas itsekin myönsi tuon olevan ihan tekaistu syy, mutta säännöt ovat kuulemma silti säännöt.
Noh, mutta kulttuuriselta kannalta kierros oli silti mielenkiintoinen. Kävi mm ilmi, että 1800-luvulla perustettu tislaamo sijaitsi entisen luostarin tiloissa, joka oli tietenkin päätynyt Henri Kasin jäljiltä muihin tehtäviin. Taustan takia kuitenkin pullossa oli vieläkin munkin kuva, joka myös mainostaa tässä giniä, ja ennen munkin jalkojen kuivuminen merkitsi tarvetta ostaa uusi pullo. Rakennushan oli muun muassa niitä harvoja, jotka selvisivät aikoinaan WWII pommituksista ja niin suuri oli ilo tämän takia, että asiasta kerrottiin brittien laivastolle, joka oli päiväannokseni nauttinut kyseistä giniä jo pitkään samalla kehittäen muun muassa maailman ensimmäisiä drinkkejä, erillisellä sähkeellä.
Kierroksen jälkeen suuntasimme tutkimaan lähiseudun katuja etsien teepaikkaa perienglantilaisittain. Emme heti löytäneet teetä, mutta löysimme tämän Elisabetin aikaisen puutarhan.
Paikasta löytyi myös Mayflowerin matkustajille omistettu kyltti, josta kävi ilmi matkan osallistujat ja heidän ammattinsa.
Valitettavasti puutarhan kyljessä ollut kahvila oli kiinni, mutta meren rannalta löysimme onneksi varsin viihtyisän paikan, josta sai Cornwallilaista tai Devonilaista kermateetä eli siis Devonshire/Cornish Cream Tea. Kyseessä siis tee, jonka hiukopalana oli skonssi, jonka sai täyttää makunsa mukaan (eli henkilökohtaisesti kaikella tarjotulla) hillolla ja clotted creamilla eli hyvin paksulla, lähes voimaisella kermalla. Nams nams.
Illalla sain vielä maistaa amerikkalaisia herkkuja, kun vaihtari-pohjoisamerikkalaiset järjestivät asuntolassa, jonne viimeiseksi yöksi majoituin, pancake-illan. Makean jälkeen nukuin muutaman tunnin ja sitten kello kolmen jälkeen suuntasin Heathrow'lle menevään bussiin. Bussi aiheutti omanlaisensa aamuherätyksen, joka nyt oli nimellinen, koska en osaa nukkua busseissa, olemalla noin tunnin myöhässä, joten sain iloisesti hieman juoksennella lentoasemalla, mutta lopulta onnistuin kuitenkin ostamaan muun muassa perinteisen Murakamin, streak stays alive, ja ehdin myös koneeseen. Joensuuhun saavuin vasta myöhään illalla noin 15h yhtäjaksoisen matkustamisen jälkeen, mutta matka oli sen väsymyksen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti