Toiselle kokonaiselle Lissabon-päivälle oli valittu kohde kaupungin ulkopuolelta: kahtena erillisenä retkikuntana suuntasimme Sintran kaupunkiin, pieneen linnoista ja palatseista tunnettuun kylään. Niinpä puolen päivän aikoihin ensimmäinen seurue, johon siis itse kuuluin, hyppäsi junaan ja matkasi tarvittavan tunnin tähän satumaiseksikin mainostettuun kyläpahaseen.
Juna-asemalta seurasimme tietenkin opastuksia kaupallisen keskustan sijaan kohti alueen muinaisempia alueita eli vanhaa kaupunkia. Jo varsin piakkoin tönöt alkoivat omaamaan tiettyä disneymaisuutta, kuten yllä olevan raatihuoneentapaisen kohdalla, mutta varsinaiset kohteet kuitenkin odottivat paljon pidempänä. Niistä toinen näkyykin alemmassa kuvassa ylhäisellä kukkulallaan. Jalkani olisivat tässä vaiheessa saattaneet arvostaa matalalle maalle rakennettuja linnoja, mutta toisten jalat, ainakaan säästämismielessä, ovat harvoin olleet linnan rakentajien mielessä muinaisina aikoina.
Matkalla kohti kukkulaa ohitimme yhden alueen palatseista, jota Kansalliseksi palatsiksikin kutsuttiin. Vaikka palatsi kaksine tötteröineen (ilmeisesti maurien vaikutusta), vaikutti mielenkiintoiselta se jäi nyt hieman syrjään sen hetkiseltä reitiltämme, joten se siirrettiin myöhempään päivään. Toki matkalla oli muös mielenkiintoista taidetta, kuten alemman kuvan naisen kupeita kantava päätön enkeli (?), joka toki saattoi olla vain taidokas tienviitta.
Ryhmämme lähti rymyämään kohti korkeampia maita läpi portugalilaisten puistomaiden. Kaiken kuumuuden ja urbaanien ympäristön jälkeen Sintran rinteiden vehreys oli melkein yllättävää ja piristävää. Ehkä niin miellyttävää suomalaisille mielillemme, että annoimme sen häikäistä suuntavaistojamme ja ajauduimme hieman sivuun tarkoitetusta tiestä. Löysimme lopulta itsemme kukkulaa kiertävästä kylästä, jossa totesimme olevamme sivussa reitiltämme. Samalla tapasimme myös australialaisen pariskunnan, joka oli epäonnekseen seurannut meitä harhailuissamme. Hetken pähkäiltyämme ja huomattuamme minua ja miestä yhdistäneen yhteisen mielenkiinnon (minulla oli päällä Springsteen -paita, hänellä Clarence Clemons jr. -paita) menimme yhdessä kysymään tietä paikallisesta apteekista, josta saimme ohjeet oikeammalle polulle. Ei siis aivan oikealle, tai siis emme osanneet sitä seurata, mutta ainakin sinnepäin.
Hetken patikoituamme ja kohteiden tullessa näkyviin, parini ja minä päädyimme lähtemään eri suuntiin. Minä kiipesin toiselle kukkulalle, jossa sijaitsi aiemmin alhaalta näkemäni linnake. Kyseessä oli siis maurien aikoinaan oikeaksi puolustuspesäkseen rakentama muuritettu alue, joka oli aikoinaan komealta paikaltaan vartioinut viheliäisten kristittyjen juonien varalle. Vuorelta aukesi hieno näkymä, jota tosin nousi aavemaisella tavalla peittämään sakea usva, joka peitti lopulta melkein kaiken kukkulaa ympäröivän näkymistään. Ehdottoman siistiä mystisessä fiiliksessään, mutta hieman ärsyttävää esimerkiksi kuvaamisen kannalta. Kuvissa siis näkymää linnan muureilta yli itse linna eli muurilta toiselle. Varsin suuri linnake aikoinaan oli ollut kyseessä pitäen sisällään varsin oman elämänsä.
Varhaiskeskiaikaisen linnan raunioilta lähdin kulkemaan kohti toista
hieman erilaista linnaa nimeltään, I kid you not, Penan palatsi. Siinä missä Maurilinna, joka oli siis varsin suoraan aiemmin linnoituksen nimi, oli raunioitunut sotilastarkoituksiin rakennettu taisteluvarustus, tämä seuraava palatsi oli täysin käytännöstä erillään olevaa visuaalista suuruuden hulluutta. Vaikka toki paikan kivirakenteet ja sijainti mäellä antoi sille puolustuksellisia bonuksia, eihän kukaan nyt koristele linnoitustaan näin tai ainakaan maalaa sitä pääosin keltaiseksi.
Kuten asiaan kuuluu, osa linnasta oli tietenkin restauraation kourissa, mutta eipä näiden tällaisten rakennusten perushuolto taida koskaan loppua.
Mielenkiintoinen linnan tai palatsin ulkoasu oli myös sisäpihan puolella, jossa pääsin kulkemaan muun muassa lukuisista linnaa eritelleistä porteista, joissa tuli sentään kummempien elementtien seassa esiin portugalilaisten tuttu rakkaus laattoja kohtaan.
Liikkuessani linnoissa ja niiden välillä, laaksojen sumu oli saanut yhä rokkamaisempia piirteitä: alla näkymä kohti aikaisemman vierailun kohteena ollutta Maurilinnaa.
Ulkomuureilta siirryin tutkiskelemaan linnan sisuksia, vaikkei rauhallisesta käyskentelystä voikaan puhua. Itse asiassa koko sisustan tutkimus meni jonotellessa ja ajoittain jalkoja nostellen. Melko tiukassa muodostelmassa piti seurata toisia turisteja houneista toisiin. Ilmeisesti portugalilaiset eivät ole kovin suurissa joukoissa liikkuneet, koska kaikkien vanhempien rakennusten portaikot ja oviaukot olivat korkeintaan kahden mentäviä, mutta usein vain yhden kerrallaan kuljettavia.
Hieman sisustusta ja esineitä palatsin sisältä: hieman maaninen leijona, varsin siveellinen fresko ja muutama mielenkiintoinen vaasi kilpparin kanssa.
Myös itse huoneet olivat välillä mielenkiintoisia, kuten tämä ruokailutila ja vastaanottosali.
Loppukierroksesta käytin jo kaiken vapaan tilan ohituksiin, aikani ihmisten perässä jonoissa löntysteltyäni halusin vain ulos. Samalla tarmolla lähdin kulkemaan myös alas vuorelta ja, hieman aiemmasta oppineena, löysin hieman lyhyemmän reitin alas kuin ylös tullessa käyttämämme. Tosin sen alas päästyäni jalkojeni protestit ramppaamista vastaan yhdistyivät yleiseen väsymykseen ja esimerkiksi käveleminen yhden laakson toisella puolella olevalla Kansalliselle palatsille torpattiin vahvoin äänin. Niinpä treffasin aiemman retkikumppanini ja päätimme, että Sintra oli näiltä erin nähty.
Illalla Lissabonissa lähdin huvikseni seurauksi tavarataloon, mutta kaikki mukava oli liian kallista. Ostin siis vain sipsejä ja limsatölkin. Keskustassa kävimme vielä syömässä lähellä hostellia ja nappasin listalta erään jo muutaman kerran mietityttäneen annoksen Bacalhau de natas eli hieman kuin turskasta tehty Janssonin kiusaus, mutta varsin hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti