Lauantain viimein valjettua myös henkisesti suuntasimme nyt vain suomalaisittain pois Aveirosta. Läpi hikisen kadun raahasimme laukkumme kaupungin juna-asemalle, jonka koristeellisesti sinisestä laatoituksesta pysähdyin vielä ottamaan kuvan. Itselleni lähtö aiheutti hieman haikean tunteen, olihan kaksiviikkoinen pitänyt sisällään paljon tapahtumia, mutta toisaalta liettualaisia lukuun ottamatta kaikki muut kurssilaiset olivat jo käytännössä jättäneet kaupungin taakseen. Oli aika siirtyä eteenpäin.
Matkasimme junalla Lissaboniin, jossa etsiydyimme hostelliimme: Destination Hostelliin, joka osoittautui varsin huikeaan paikkaan rakennetulta. Hostelli sijaitsi massiivisen juna-aseman, josta tosin kulki junia vain läheiseen Sintran kaupunkiin, sisuksissa, vain kymmenien metrien päästä raiteista. Alla juna-aseman sisäänkäynti, jossa sijaitsi muuten Starbuck eli olivat antaneet sinänsä tilaa varsin vapaamielisesti, ja sen alapuolella kuva juna-aseman sivusta, jossa mutkitteleva tie tarjosi reitin juna-aseman ja hostellin korkeammalta tasolta alemmassa kaupunkiin tai korkeammalle virkistäytymiskortteleihin (eli ravintoloiden ja baarien sekaan).
Yläpuolella näkymää hostellihuoneeni ikkunasta eli kaukaisuudessa siintää kaupungin linna, jossa valitettavasti en ehtinyt vierailemaan. Alla taas kuvia paikan köökistä, jonka taustalla näkyy hieman muovinurmella koristettua yleistilaa. Paikan omisti arkkitehti, joten paikassa oli varsin mielenkiintoinen, mutta ennen kaikkea käytännöllinen sisustus. Paikan seinät ja ikkunoiden pimennysovet oli muun muassa vuorattu äänieristysmateriaalilla ja loikoilu alustoja oli erilaisissa muodoissa ympäriinsä. Kyseessä ei ollut mikään bilehostelli, ilmeisesti saman ketjun muut päädyt hoitivat tämän, yhdessä oli muun muassa uima-allasbileitä, koska varsin vankka hämärä laskeutui illalla yleisten tilojen päälle ja hiljaisuutta pidettiin yllä, vaikkei useimmat asukkaat siihen paljoa kehotuksia tarvinneetkaan.
Ensimmäisenä iltapäivänä ja iltana koko porukkamme lähinnä latasi akkujaan, mutta kävimme pienissä partioissa ottamassa esimakua kaupunkiin. Minun joukko-osastoni katseli ensin hieman kauppoja ennen kuin otti yhdellä mäkitramilla eli funicularilla matkan kohti kaupungin ylempiä osia. Itse halusin tämän reissun jo senkin takia, että jalkani eivät olleet parantuneet Porton jälkeen vaan olin itse asiassa kerännyt lisää rakkoja jalkoihini, joihin esim. jatkuva kävely ja meressä uiminen eivät paljoa auttaneet. Teki hieman kipeää kävellä välillä, erityisesti mäissä, mutta eihän tässä nyt tarkoitusta ollut jäädä hostelliin lepäilemään.
Ilta ehti jo hieman pimentyä päästyämme mäen ylhäälle; emme mahtuneet tuohon ekaan kuvassa olleeseen tramiin. Hieman käppäilimme siinä illan ratoksi pienillä ravinteleiden ja baarien täyttämillä teillä, mutta halumme kuljeskella turistien ja poliisien seassa ei ollut suuri (yhdistelmä ei ainakaan minulle kovin luottamustaherättävä naapurustoa kohtaan erityisesti, jos poliiseja on paljon valkkaina partioina).
Jaloistani huolimatta valitsin alas tullessa kuitenkin vaununrataa sivuavan kävelytien, koska kulkiessamme ylös olin nähnyt osia sitä reunustavista taideteoksista. Niinpä kävellessäni sain hieman kuvaa maan ilmapiiristä, joka talousvaikeuksien yhteydessä oli muuttunut, syystäkin, hieman skeptiseksi. Poliittisia johtajia ja EU:ta kohtaan ei ollut maassa hirveää luottamusta. Taloudellinen tilanne oli johtanut mitä ilmeisimmin myös pienrikollisuuden kasvuun, joka selitti baarialueella näkemiämme poliiseja.
Seuraavana päivänä otimme aamun varsin rauhallisesti. Söimme hostellin tarjoaman varsin mainion aamiaisen, jonka pisteitä nosti sen kuuluminen suhteellisen siedettävään 20e yöhintaan. Aamulla sai nauttia muun muassa varsin hyvistä leivistä ja letuista yhdessä varsin hyvän juomavalikoimaan.
Minun jäädessäni laittamaan kokoon edellisenä iltana pesettämiäni pyykkejä, muu seurue lähti, joten päädyin kulkemaan Lissabonin kaduille ihan keskenäni.
Tämä ehkä vaikutti impulsiiviseen päätökseeni lopettaa jalankulku, vaikkakin keskeisempänä syynä haluta pois kenkiensä varasta oli nuo aiemmin mainitut rakot. Hyppäsin nimittäin ensimmäistä kertaa monista matkoistani punaisen doubledecker-sightseeing bussin kyytiin. Kaikkea sitä tekee, päästäkseen paikasta toiseen. Toisaalta loppupelissä varsin kallis lippu ja ehkä joidenkin mielestä pienoinen sielunsa myyminen eivät niin haitanneet mieltäni: jalkani saivat lepoa ja bussin ylätasanteella käynyt viiva vilvoitti petollisuudestaan huolimatta.
Toisaalta bussin kulkiessa näki kaikenlaisia paikkoja, jotka olisivat olleet liian syrjässä varsinaiselta reitiltäni, mutta nyt näki ainakin ulkoapäin. Sain muun muassa katsauksen Lissabonin keskustan puistoihin. Ensimmäisessä kuvassa Markiisi Pombalin patsaalta alkava puistomaa. Kaveri oli pääministeri, kun 1755 kaupunkiin iski maanjäristys, jota seurasi tsunami, pistäen aikalailla kaiken matalaksi ja hän oli paljolti vastuussa uuden asemakaavaisemman ja kestävämmän Lissabonin rakentamisesta. Kolmannessa taas erään Englannin Yrjön mukaan nimetty piiiitkä puisto, joka oli tosiaan nimetty pitkäaikaisen liittolaismaan monarkin vierailun kunniaksi. Toisena kuvana otos ohikiitäneestä härkätaisteluareenasta, jolla ei ainakaan Portugalin lakien mukaan tapeta härkiä, vaikka varmastikaan homma ei täysin eläinystävällistä voi loppuun asti olla. Neljännessä kuvassa hieman modernimpaa arkkitehtuuria eli paikallinen ostoskeskus.
Bussissa huomasin, että sen reitti meni kätevästi myös Belémiin, Lissabonin monumenttikaupunginosaan, jonne olin muutenkin suunnitellut meneväni. Sinänsä, vaikkei bussi ollut halpa (pakko ottaa kahdeksi päiväksi ja kummallekin reitille eli 18e), niin en ainakaan joutunut ottamaan niitä kahta sporaa, jotka matka Belémiin olisi muuten vaatinut. Sainpa kulkea reitin, hieman toki muita nähtävyyksiä samalla kiertäen, hyvin tuuletetulla avolavalla/kerroksessa.
Belémissä toki jalkauduin ja suoraan sanottuna siellä, ehkä osittain vaikuttamaan alkaneen panadolinkin takia, jalkoihin ei osannut enää niin kiinnittää huomiota. Merenrannalla oli yksinkertaisesti mukava kävellä ja ihastella muun muassa yllä olevaa tutkimusmatkailua eli maan aikoinaan 1500-luvulla yhdeksi maailman johtaviksi maiksi nostanutta toimintaa juhlistavaa muistomerkkiä.
Tosin kauneuteen kuului myös kuumuus, joten päätin tehdä visiitin ilmaiseen moderniin taiteeseen erikoistuneeseen Berardon kokoelman pariin, joka sijaitsi kuvassa näkyvän melkein linnoitusmaisen Belémin kulttuurikeskuksen sisällä.
Museo oli ehkä viihtyisämmänoloinen sisältä, vaikka toki ulkoakin sen linnoitusmaisuudessa oli jotain palatsimaista, tai sisäpihalta, jossa oli mahdollista nauttia muun muassa eriosista pihaa pursuavista vesihöyrypilvistä.
Sisällä, ehkä kontrastina ulkoilman aurinkoisuudelle tai mielenliikkeistäni johtuen, päädyin käyttämään aikani kiinnittäen huomiota erityisesti tummempisävyisiin teoksiin, kuten alla olevat, ja toki pohtimaan myös sitä, miten taide vaikuttaa minuun. Itselläni on kuitenkin ollut aina hieman hankalasuhde erityisesti modernin taiteen ei-esittäviin osiin ja tiettyyn itseriittoisuuden tunteeseen, jonka se minussa aiheuttaa.
Mukana alla myös pakollinen kuva klassikosta eli Andy Warhollin työstä tai itse asiassa kahdesta, koska taustalle näkyy myös tomaattipurkki. Siinä voi vaikka itse kukin pohtia taiteen luonnetta näiden äärellä.
Taiteen nauttimisen jälkeen suuntasin taas ulkotiloihin, jossa päätin perinteitä kunnioittaen kiivetä torniin. Jonotin siis oman aikani pääsyä yksinkertaisesti nimettyyn Belémin torniin tai Pyhän Vincentin torniin. Ulkona sai seisoa hetken, mutta mielenkiintoisempi, vaikkakin yhtä tai enemmän ärsyttävä oli jonotus itse huipulle. Tornin ahdasta portaikkoa pyrittiin ohjaamaan tietynlaisilla liikennevaloilla. Tornin päissä ja tasanteilla oli vihreä ja punainen valo, joiden tuli ohjata, milloin sai liikkua ylös ja milloin alas. Lisäksi äänimerkin tuli kertoa portaikossa olleille, milloin lähteä portaikosta, että seuraavat pääsivät kulkemaan. Valitettavasti kaikkia tietenkin kiinnosti tylsien välitasojen (kävin yhdellä) sijaan vain pääsy aivan ylös asti tai suoraan alas. Näin ollen ihmiset usein kulkivat koko matkan, johon systeemissä ei periaatteessa ollut aikaa ja usein vastakkaiseen suuntaan kulkijoiden vihreä valo ehti muuttua punaiseksi ennen kuin he pääsivät edes liikkeelle. Tämä taas aiheutti pitkiä odotuksia ja närkästymisiä sekä väärinkäytösten ketjun, jossa lopulta röyhkeät vain menivät. Asiaahan ei kukaan jaksanut valvoa erikseen.
Huipulla tietenkin kameran akkuni teki stopin, jos ei kamerani olisi jo viimeisillä päivillään, olisin tällä reissulla ostanut uuden akun. Niinpä kuvani huipulta jäivät vähäisiksi, mutta voin kertoa maiseman olleen mainion yli mereen virtaavan joen ja vastarannan vehreiden seutujen.
Aikaa vielä ollessa viimeiseen takaisin suuntaavaan bussiin käppäilin vielä katsomaan paikallista varsin massiivista luostaria tai sen julkisivua ja kappelia ja otin niistä kännykkäkameralla muutaman kuvan.
Hieman odoteltuani ja syötyäni falafel-leivän (reissun harvoja lämpimiä kasvisruokia), hyppäsin seuraavaan ja itse asiassa viimeiseen turistibussiin ja suuntasin keskustaan. Siellä törmäsin aukiolla Pariisilaiseen torviorkesteriin, jonka klassikoita ja nykymusiikkia yhdistelevää settiä jäin hetkeksi joramaan. Musiikkiesitykset olivatkin tältä reissulta jääneet hieman väliin.
Illalla, ehkä musiikin antaman energian avulla, päätin suunnata vielä näkötorniin, jonka olin aiemmin päivällä nähnyt ohi kävellessäni.
Ihan mukavat maiset sieltä avautuivatkin. Alla Rossion aukio (Rossio siis tarkoittaa julkisesti tai ei-kenenkään omistamaa aluetta eli käytännössä toria) lähellä hostelliamme, jonka keskellä näkyvän kolumnin kyljessä aiempi orkesteri soitti.
Opettelin myös uusia tekniikoita kamerallani eli otin myös panoraamakuvan pimenevästä kaupungista. Tämän urheiluannoksen jälkeen olikin nähty tarpeeksi ja oli aika painua nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti