Lähtökohtaisesti Englanti
ei tarjoa valtavia syitä lomailuun: se ei ole tunnettu aurinkoisesta
ilmastostaan, loistavasta arkkitehtuuristaan, joka kulminoituisi kauniissa
lähiöalueissa, tai ruokakulttuuristaan. Toki maalla on rikas historiansa, jota
voi tarkastella runsaissa määrissä museoita, ja paljon shoppailu
mahdollisuuksia, mutta toisaalta monista muista maista taitaa löytyä hienompia
linnoja, useat britteinsaarten pikkumuseot ovat varsin hölynpölyä ja
shoppailuni yleisesti kohdistuu kirja-, levy, ja fantasiakauppoihin, joita
löytyy nykyään lähes kaikkialta "kiitos" kansainvälisen nörttiyden
kasvun.
Onneksi kuitenkin vuosien
varrella imperiumin rappion tylsyyttä tilkitsemään britteinsaarille on saapunut
lukuisia kulttuurisia vieraita. Britannian ruokakulttuuria värittämään ovat
saapuneet erilaiset muun maailman ruokakulttuurit, kaupunkien tylsyyteen ja
valeroomalaisuuteen uusia piirteitä ovat tuoneet erilaiset etniset
asuinyhteisöt ja kulttuurin puolella uusia virikkeitä on tuoneet erityisesti
maassa tätä nykyä tasaisesti vierailevat japanilaiset vapaapainijat.
Kun kulttuuri tarjoaa
kauneimpia hedelmiään, on kulttuurinystävän kaivettava syömähampaansa
naftaliinista ja lähdettävä maistelemaan. Niinpä siis minä ja ystäväni
suuntasimme jälleen kerran Englannin joutomaille seuraamaan tuota fyysisen
viihteen huippulajia. Tällä kertaa japanilaiset vieraat, jotka reissuillaan
ovat ottaneet tehtäväkseen tehdä tunnetuiksi unohdetumpia Englannin
matkailukohteita, asettuivat taas ensin luonnonkauniiseen Broxbournen
maisemaan, jonne saavuimme ihmettelemään sen lukuisia huoltoasemia ja
tiilitaloja, joiden suunnittelijat olivat varmasti yrittäneet niiden valtavalla
vierivieressä olevalla identiteettisellä armeijalla luoda ajatuksia elämän
tasaisesta marssista kohti hautaa. Päätellen paikallisista suunnittelijoiden
entropis-romanttinen kuva oli tarttunut myös talojen asukkaisiin.
Paikalle saapunut
Dragongate-promootia pyrki taiteellisella näkemyksellään kuitenkin hieman
erilaiseen yhteyteen yleisönsä kanssa. Ensimmäisestä illasta lähtien seurue
tarjosi mainiota painia, jonka kaltaista surullista kyllä suurin osa
painiakatsovasta kansasta ei ole varmastikaan koskaan nähnyt. Painia voi
parhaillaan verrata Bollywood-elokuvien estetiikkaan, ne kummatkin pyrkivät ja
parhaimmillaan pystyvät tarjoamaan katsojilleen kokemuksia kaikilta ihmissielun
tunnetasoilta: hyvän show'n aikana pääsee nauramaan, huutamaan verenhimoaan ja
tuntemaan pelkoa ja surua suosikkiensa puolesta. Myönnettäköön tosin, että
useille faneille (myös näissä tapahtumissa) keskeiseksi nousee se verenhimo,
mutta jos viikkojen ja kuukausien pahat tunteensa pääsee välillä päästämään
ulos näinkin turvallisesti, niin miksipäs ei.
Koska vierailulla ollaan
Englannissa paikallista väriä mukaan toi runsas määrä brittiläisiä painijoita.
Onneksi heille kuitenkin japanilaiset soturit näyttivät usein kaappien paikat:
Ensimmäisen illan (ja
jälleen yhden Travellodgessa vietetyn yön jälkeen) siirryimme Nottinghamiin,
vapaapainin vierailupaikaksi varsin suureen kylään siis. Paikallinen painihalli
olikin aikalailla hulppeimpia tähän mennessä koettuja. Kämäisen liikuntahallin
sijaan saavuimme oikein komeasti rakennettuun teatteriin, joka tarjosikin
mainiot mahdollisuudet monikansallisen korkeakulttuurin nautintaan:
Kun vielä painintaso pysyi
kovana ja odotettu herrojen Susumu Yokosuka ja Shingo kohtaaminen päänäytöksessä
ei pettänyt. Hyvän painin jälkeen edes nukkuminen Travellodgessa ei haitannut.
Iloisten painiveikkojen
lisäksi Nottinghamin seuduilla oli toki aikoinaan liikkunut myös muunlaisia
ryhmittymiä, joista tunnetuimpia taitaa olla Robin Hoodin, tuon Varkaiden
kuninkaan seurue, joka alueella legendojen mukaan väänsi peistä seudun pahan
sheriffin kanssa. Niinpä britteinsaarelaisten nukkuessa kulttuuritonta untaan,
minä ja matkakumppanini suuntasimme katselemaan tuon rosvon pahimman
kilpailijan asuinseutuja. Yllättäen kaupunki tekikin jonkinlaisen ison asian
tästä suuresta hahmostaan (tai siis lähimetsässä asuneesta ryöväristä).
Mihin tahansa legendaan
kuuluu jonkinlainen paisuttelu ja herra Hoodin kohdalla sitä edusti muun muassa
toisen kuvan edustama kertomus, että hän vielä kuolinvuoteeltaankin lähetti
nuolia tappavalla tarkkuudella. Herra Loxley yritti mahdollisesti näillä
vasamilla pitää perintöä kärkkyviä sukulaisiaan etäällä.
Sherwoodin metsän jäädessä
harmittavan kauas Nottinghamin kaupungista, päädyimme pääasiassa tutustumaan
kaupungin pääasialliseen turistikohteeseen eli Nottinghamin linnaan, josta
käsin tuo ilkeä sheriffi aikoinaan riisti lähiseudun asukkaita. Linna tosin
kyseiselle rakennelmalle oli hieman harhaan johtava nimitys, sillä paikka oli
lähinnä vuoren päällä sijaitseva kartano, jota toki ympäröi muurit noin 50
metrin päästä. Nykyään kartano toimi tietenkin sekalaisena museona, jossa
esillä oli paitsi paikallista historiaa, mutta myös (paikallista) nykytaidetta
ja entisten isäntien keräämää ryöstösaalista koloniaalisilta matkoilta. Toki
matkaajia muistettiin muistuttaa myös seudulla (eli sadan kilometrin säteellä)
eläneistä suurmiehistä:
Linnavuori itsessään oli sinänsä varsin mielenkiintoista kiveä, joka aikoinaan oli mahdollistanut varsin runsaan tunneloinnin. Entisille linnaherroille tämä oli tarjonnut mainion mahdollisuuden vankityrmäsokkeloiden rakentamiseen, mutta toisaalta oli johtanut lukuisine salakäytävineen myös useiden yliahneiden linnaherrojen turmaksi.
Aikoinaan tästä linnasta
oli myös liikkeelle lähteneet runsaat määrät ristiretkeläisiä heidän
"uljaille ja puhdassydämisille seikkailuille" kohti "pyhää
maata". Tosin ilmeisesti he eivät päässeet ainakaan aluksi kovin pitkälle,
koska tarinan mukaan he olivat aina pysähtyneet tässä vuoren toisella sivulla
(eli noin 50m linnanporteista sijaitsevassa) majatalossa:
Paikassa, jotka tosiaan
mainostettiin Englannin vanhimmaksi majataloksi. Sisällä piti toki piipahtaa ja
kyllähän sokkeloidesta juottolasta tosiaan ajanpatina oli aistittavissa, kuten
myös surullista kyllä sen sunday roastista. Päätin siis ruokailumme yhteydessä
kokeilla taas yhtä englantilaisen pubikeittiön vakkaria ja pettyäkseni taas
surullisesti. Täytyisi kai olla tyytyväinen siihen, että olen vielä
kykeneväinen moiseen viattomuuteen, koska lukuisista kokeiluistani huolimatta
englantilaiset perinneruuat ovat lähes poikkeuksetta olleet vain vaivoin ruuan
nimen ansaitsevia.
Paikalliset oluet
ilmeisesti olivat tosin aikamainioita, koska ystäväni jäi niitä siemailemaan
minun vilkaistessani hieman loppukaupunkia, joka ei suuria elämyksiä tarjonnut.
Seuraavaksi siirryimmekin sitten viimeiseen paininäytökseen piskuiseen
kyläsaliin (jonne matkalla tosin näimme osan ManU:n historiallisesta
nöyryytyksestä ja maistoin pubissa oikein mainiota Bulmers Extra
Crisp-siideriä), jossa näimme viimeiset painit tältä erää. Illan pimennyttyä
saimme kyydin lähellä Stanstedia, josta seuraavana aamuna siirryimme takaisin
Tampereelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti