Pidettyäni Irlannin reissuni jälkeen välivuoden matkailusta ihan jo rahallisistakin syistä, yltyvä matkakuumeeni sai minut epätoivoisuudessani hyväksymään niinkin erilaisen tarjouksen kuin lähteä ilmaiselle lomalle Kanarialle. Tai ei minulle oikeastaan jätetty vaihtoehtoja: äitini 60-vuotispäivät velvoittivat menemään minne hänkin ja, koska en saanut ajettua läpiagendaani jonnekin vähemmän rysäiseen paikkaan menemisestä, Puerto Rico de Gran Canaria kutsui.
Toki valitukseni oli hieman pinnallista, pääsinhän sentään matkustamaan ja ennen kaikkea pois talvisesta Suomesta jonnekin hitusen lämpimämpään. Otin siis matkan suhteellisen innolla vastaan, vaikkei kohde välttämättä kuulunut top1000 paikkaa, jossa pitää käydä ennen kuolemaansa listaan tai siis kuuluisi, jos sellaisen koskaan tekisin.
Pelkoni paikan suhteen osoittautuivat suhteellisen oikeutetuiksi. Majoituksemme sijaitsi turistikylässä, jonka asukkaat olivat noin 95% turisteja tai muualta tullutta halpaa työvoimaa. Toki tämä on todellisuus myös usein Brittein saarillakin matkustaessa, mutta lämpimän ilmanalan takia Kanarialla prosentit olivat selkeämmin esillä; ne suorastaan sulivat verkkokarvoilla niiden jatkuvasti vastaan tulevien keski-ikäisten kravunnäköisten pelkkiin shortseihin pukeutuneiden pohjoismaalaisten ja britannialaisten turistien muodossa. Vastaavasti tämä väestö näkyi myös paikallisessa ravitsemustarjonnassa, josta vastasivat pääasiallisesti erilaiset All-you-can-eat-buffet pöydät, jotka olivat omistettu intohimottomasti ja joskus suorastaan ammattitaidottomasti valmistetuille eri maiden keittiöperinteistä pilkkaa tekeville ruokalistoille. Söin reissun aikana muun muassa elämäni kuivimman tonnikalapihvin (ehkä osaa syy, miksi on ollut eettisistä syistä myöhemmin lopettaa kyseisen kalan syöminen) ja rasvaisinta kiinalaista ikinä. Toki arvioni on vain osittaista, koska kokeilematta jäi muun muassa englantilaisella keittiöllä ylpeilevä "pubi" (sitä ei olettaisi missään kohtaavansa kylttiä, jossa isoin kirjaimin ja ylpeästi mainostetaan, että Yes! We have traditional English food!) ja suomalainen ravintola, jossa oli all-you-can-eat -grillilounastarjous.
Ravintoloiden lisäksi paikka oli tietenkin täynnä kaikenlaisia rihkamakauppoja. Aitous oli varsin kaukana siitä teollisesti valmistetun rihkaman määrässä, jota vastaan tuli. Toki en ole täysin immuuni tuon tavaran ostamiselle (ostanhan joka kohteestani ainakin jääkaappimagneetin) ja samalla tavalla turistikrääsä valmistetaan kaikkialla, mutta Kanarialla jo pelkästään se tiheys millä tavaraa myytiin ja sen kaikkialla esiin tuleva myynti nostivat keinotekoisuuden tuntua. Vastaavasti tunnelmaa ei auttanut, että seudusta näki niin selvästi, että se oli muokattu turistikäyttöön.
Jopa varsin kauniista maisemista näki ihmisten hieman huolimattoman kädenjäljen, kalliot oli louhittu ja sen jälkeen kivetty säännöllisiksi ja pienet purot juoksivat järjestään betonisissa uomissa.
Turismia ei myöskään saarella tai ainakaan sen rannikolla päässyt juurikaan karkuun; jokaisen puokaman takana odotti uusi hotellien ketju, jotka reunustivat rihkamabasaarit ja buffeet. Sääli, koska sinänsä edessä avautuva meri olisi ollut varsin kaunis katsoa ilman betonisia aallonmurtajia ja muita parhaita ihmisten rakennelmia.
Onneksi pieniä mahdollisuuksia päästä pakoon tarjosi ympäröivät kukkulat, joilla kävellen vietin aikalailla muutaman tunnin jokaisesta päivästä. Tosin täälläkin kaikkialla tuli vastaan "paikallinen" kulutuskulttuuri; vastaan tuli jatkuvasti jos jonkinlaista roskaa vesipulloista erilaisiin kääreisiin. Toki nämä on helppo pistää turistien viaksi, mutta eipä paikallisiakaan kiinnostanut mitenkään pyrkiä kontrolloimaan roskausta ja viimeistään eräänä päivänä kohtaamani rikkinäisten jääkaappien hautausmaa (noin parikymmentä kaappia) todisti, ettei paikallisillekaan heidän lähialueensa luonto ollut kovin tärkeässä osassa sydänalaa.
Onneksi pienen levon turistirannoista mahdollisti se, että eräs ystäväni oli vaihdossa Las Palmasissa eli saaren pääkaupungissa. Niinpä suuntasi päiväretkelle tuohon saaren aikalailla ainoaan paikkaan, jossa paikallisten määrä ylitti turistien määrän.
Las Palmasista löytyi vihdoin myös pienoinen palanen paikallista historiallista kulttuuria. Oli ilo nähdä rakennuksia, joita ei oltu rakennettu 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Tässä niistä muutama, joista alimmainen on joskus toiminut erään Kolumbuksen lukaalina.
Päivän vietimme käyskennellen kaupungin kaduilla, jossa vastaan tuli muun muassa ranta, jota maakrapujen sijaan kansoittivat surffarit, ilmeisesti Gran Canaria tarjoaa varsin mainioita mahdollisuuksia lajin harrastamiseen. Itseltäni jäi ajanpuutteen takia tällä kertaa väliin.
Kävimme toki tutustumassa myös paikalliseen ostoskeskukseen, joka tosin oli ehkä suunnattu enemmän paikallisille kuin turisteille ja näin ollen sisälsi hieman vähemmän turistikrääsää. Siellä oli muun muassa tämä varsin hieno veryttelypuku, joka nyt jäi ostamatta.
Lepopäivän jälkeen palaaminen takaisin seisovien pöytien ääreen oli hieman kevyempää.
Pystyin jopa kestämään erääksi illaksi varatun viihteen. Matkasimme lähistöllä olevan hotellin yökerhoon, jossa meitä viihdytti skandinaaveista koostuva laulurevyy, jossa mentiin kulttuuristereotypiasta toiseen lauleskellen samalla aiheeseen vain nimellisesti sopivia lauluja. Tähän "Afrikkateemaan" musiikkina muun muassa muistikuvieni mukaan kuului Gunnareiden Welcome to the Jungle, jonka sopivuutta ei lisännyt se, että sen pääasialliset laulajat olivat mitä stereotyyppisimmän näköisiä skandinaaveja.
Toisaalta oli matkassa paljon hienoakin. Ympäröivä meri tarjosi paljon kauniita näkymiä, vaikken kovin läheltä seudulla eläviä delfiinejä päässyt näkemäänkään. Toisaalta kaiken ruokapuolen dissauksen lisäksi söin eräänä iltana yhden elämäni parhaimmista pihveistä, kun äitini juhlan kunniaksi piipahdimme ihan à la carte -ravintolaan. Ja tietenkin sää; ei tarvinnut viikkoon palella. Ja jos ei muuta, ainakin reissu kasvatti halun matkustaa, jota pääsin toteuttamaan toden teolla myöhemmin samana vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti