Myöhäisen Manchesteriin
saapumisen jälkeisenä aamuna suuntasin Birminghamin kaukaiseen kaupunkiin.
Siellä entisessä synkeässä teollisuusmekassa, nykyisessä ostosparasiitissa
etsiskelin hostellini Birmingham Central Backpackersin sen sivukujaltaan noin 10
minuutin kävelymatkan päästä keskustasta ennen siirtymistä pienoiselle
kaupunkikierrokselle. Käyskentelin siis hieman kaupungin läheisimmillä
kaduilla, söin Ben & Jerryssiä ja karibialaista ruokaa ja ostin kirjoja
(kuinkas muuten).
Näkymää Birminghamin
avonaiselta torilta kohti St Martinin kirkkoa ja Bullringin ostoskeskusta,
jonka Selfridges Building hieman isommassakin kuvassa. Kauppoja riitti
kaupungissa kyllä pilvin pimein ja ihmisiä, erityisesti kun kyseessä oli
lauantai-iltapäivä. Pienen joensuulaisen pää meinasi hajota vilinään ja
vaateputiikkien logoihin, mutta onneksi illalla pääsi nauttimaan jostain aivan
muusta...
Vapaapainiahan minä saavuin
pääasiallisesti katsomaan: Pro Wrestling Noah oli jälleen saapunut kolmen
vuoden odotuksen jälkeen Eurooppaan. Kiiltävien japanilaisten vartaloiden
lisäksi he olivat tuoneet mukanaan myös taitoa ympäri maailman, kuten Ricky
Marvin vasemmalla ja Kings of Wrestling eli Claudio Castagnoli ja Chris Hero
aivan oikealla. Jälkimmäisten matsi Taniguchia ja Morishimaa vastaan veikin
aikalailla show'n kaikessa eeppisessä komeudessaan.
Katsuhiko Nakajima vs Go
Shiozaki, joka hieman kärsi omista tähtitieteellisistä odotuksistani, ja
tietenkin KENTAAAAA, jonka matsi Zack Saber jnr vastaan oli ehdottomasti illan
positiivisia yllätyksiä.
Ja illan päätti GHC
Heavyweight title match: hienoa jo pelkästään tittelin mukana olon takia, mutta
hyvä matsi muutenkin. Vastakkain siis mestari Sugiura ja Kotaro Suzuki.
Palauduttuani seuraavana
päivänä painitapahtumasta siirryin katselemaan kaupunkia hieman laajemmalla
kaarella. Siirryin ostoskeskuksien toiselle puolelle kaukaiseen keskustaan
etsimään kaupungin hieman klassisempia puolia. Harhailin muutaman mailin
Jewellers Quarteriin, jolla kuulemma oli mielenkiintoinen historia vanhana
juutalaisten alueena. Tosiaan oli, nyt alue oli vain mekka kaikille kihlasormusten
etsijöille loppumattomine kultasepän liikkeineen: todellakin katuja katujen
perään joiden kultasepän liikkeiden yksitoikkoista paljoutta vain muutama pubi
rikkoi.
Funktionsa alue sinänsä
täytti, kun se kävelyreissuna kulutti aikaani. Olin nimittäin lähtenyt
sunnuntaiaamuksi aivan liian aikaisin liikkeelle, josta johtuen minulla oli
runsain määrin aikaa ulkona ennen kuin mikään aukesi. Saatoin vaikka
turisteilla kameran kanssa aukioilla
Victoria Square: rouva itse
vasemmalla, taustalla kaupungintalo ja edessä Ironman -patsas. Joskus pitäisi
ostaa ihan näön vuoksi sellainen järkkärikamera, niin saisi aidomman turistiviban:
käy aina kateeksi ne japanilaiset, jotka haahuilevat ympäriinsä valtavien kameroidensa
kanssa. Minun pikkukamerani mahtuu mukavasti taskuun eikä jättimäisenä kaulassa
roikkuvana kerää niin paljoa paikallisten halveksivia katseita kuin isommat
serkkunsa. Toki voisin esimerkiksi pukeutua jenkkituristien (ja aussi)
esimerkkiä seuraten aina ilmalla kuin ilmalla shortseihin ja yliopistojen yms.
paitoihin, mutta Britanniassakin joskus paistaa aurinko enkä halua ruskettua...
Niin tuossa
kaupungintalossahan sijaitsi myös paikallinen taidemuseo:
Illalla sitten oli vuorossa
lätkää: olin onnistunut hankkiutumaan hostelliin, jonka omistajat olivat paitsi
urheiluhulluja, mutta joista toinen oli myös puoliksi kanadalainen. Sweet!
Mielenkiintoisen lisän katselukokemukseen lupasi tuoda myös seura:
hostellissani oli noin 20 ruotsalaista ja minä ainoana suomalaisena. Törmäsin
muutamiin ruotsalaisiin jo siirtyessäni hostellin sivurakennuksesta
päärakennukseen, jossa seinän kokoinen screeni oli: kadulla oli ryyppäämässä
joukko ruotsalaisia (joiden valtavat hauikset oli käytetty tehokkaasti
hyväkseen tatuointien asettelua suunnitellessa). Kävellessäni kuulin takaani
muutamia inhoavalla äänellä kuuluvia kommentteja "Jävla amerikansk"
(ilmeisesti aksenttini ja englanninkieliset kirjani johtivat harhaan, on se
hyvä, että edes jotkut ihmiset eivät heti luule minua ruotsalaiseksi
matkoillani). Myöhemmin heille sitten selvisi, että olin suomalainen ja kumma
kyllä reaktio oli positiivinen: heistä paistoi aikalailla, että he eivät
uskoneet edes tappion mahdollisuuteen ja voiton tulisi vain kruunaamaan
suomalaisen paikallaolo. 0-1 maalin jälkeen sainkin kuulla aikamoista
vittuilua. Tasoitus oli onnenkantamoinen. Johtomaali Ruotsin löysäilyä. 3-1
jälkeen vain yksi ruotsalainen enää pystyi katsomaan pelin loppuun naaman
pidentyessä joka maalilta. Kieltämättä kyllähän siinä hymyilytti ja melkein
teki mieli olla Suomessa sillä hetkellä. Onneksi se meni seuraavina päivinä
ohi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti