Varoitus: tämä postaus käsittelee vierailua entisellä kuolemanleirillä eli liikumme hieman normaalia synkemmillä vesillä (myös kirjoituksen suhteen)
Miettiessäni, mitä voisin Münchenissä vierailuni yhteydessä
käydä katselemassa, silmiini osui Dachaun, yhden noista pahamaineisista
kuolemanleireistä sijaitseminen varsin lähellä kaupunkia. Olen aina ollut
kiinnostunut historiasta ja nuorempana poikasena vietin varsin runsaasti
aikaani erityisesti tutustuen sotahistoriaan. Tunnetusti sodankäynti on tuonut
ihmisyydestä esiin kautta aikojen sen synkimpiä puolia, mutta harvoin on
saavutettu samanlaisia katsauksia sielujemme pimeimpiin saloihin kuin natsien
yhteydessä: ilman näiden hirmutekojen sijoittumista sen yhteyteen, Toinen
maailmansota olisi vain yksi suuri sota, kansanmurhien/massamurhien verisen ja
valtaisan aallon sijaan. Henkilökohtaisesti jaan monien kanssa sen ajatuksen,
ettei historiaa pidä unohtaa vaan siitä pitää oppia, sen karmaisevat virheet ja
hirmuteot on pidettävä mielessä.
Niinpä siis vierailuni kolmantena kokonaisena päivänä käveli
jälleen kerran Raatihuoneen tornin eteen, mutta tällä kertaa muiden turistien
jäädessä katsomaan tanssivien ritarien ja narrien spektaakkelia siirryin
virallisen muistomerkkioppaan johdolla junaan kohti kuolemanleireistä
ensimmäistä.
Sattuma oli siunannut tätä retkeä matkani kauneimmalla ilmalla.
Pilven hattarat eivät varjostaneet saapumistamme vanhan leirin sisäänkäynnille,
jossa oppaamme Marcin kertoi meille runsaan määrän alueen historiaa ja
tapahtumia, jotka johtivat ympäröivän pienen ja idyllisen kylän nimen ikuiseen
tahriutumiseen. Auringonpaisteessa kuulimme entisestä sotilasteollisuus
alueesta, jonka eräs Münchenin poliisipäällikkö nimeltään Himmler oli keksinyt
soveltuvan syrjäisenä ja aidattuna alueena erilaisten natsien
poliittistenvastustajien "uudelleenkoulutuspaikaksi", mutta jonka
suurimman uhrien joukon juutalaiset, homoseksuaalit ja mustalaiset myöhemmin
tulivat ottamaan. Dachau sai toimia ensimmäisenä natsien leirinä, jonka mallin
mukaan kaikki myöhemmät, myös Auschwitz, rakennettiin ja, jossa näiden muiden
leirien teurastajat koulutettiin.
Oppaamme Marcin halusi kertoa meille kaiken tämän historian,
että aitojen sisäpuolella pystyisimme keskittymään siihen olennaisimpaan, itse
uhreihin ja heidän kohtaloihin. Niinpä tämän leirin pääportin luona hän jatkoi
tarinaansa kertoen muun muassa leirin ensimmäisestä komentajasta Theodor
Eichesta, jonka natsit vapauttivat italialaisesta mielisairaalasta luomaan
heille järjestelmän epätoivottavien ainesten käsittelylle. Tämä mies loi
Dachaun ja sen vankien epäinhimillistämispolitiikan, jonka tarkoitus oli viedä
sen vangeilta kaikki ihmisyyden jäänteet jatkuvan psykologisen ja fyysisen
kidutuksen kautta. Hän oli se mies, joka keksi asettaa alla olevat valheelliset
sanat leirin (ja sitä seuranneiden leirien) portteihin.
Heti näiden porttien sisäpuolella monet sen
"vieraista" pääsivät hengistään jo ennen heidän kirjaustaan leirin
kirjoihin: vartijat hakkasivat melkein jokaisesta saapumiserästä yhden heidän
silmiinsä hieman erottuneen henkilön vain esimerkin vuoksi. Kun vanki tapettiin
ennen kirjoihin asettamista, hänet voitiin merkitä ennen leiriä menehtyneeksi
ja näin ollen kiertää ikävät paperityöt.
Muistoteksti leirin uhreille. Sanat eivät riitä kuvaamaan leirin
kauheuksia ja kirjat eivät anna kuvaa leirin elämästä: osa syy miksi itsekin
halusin käydä paikanpäällä. Leirillä vierailu ei tietenkään anna eväitä
kuvitella, miltä leirillä tuntui olla, eivätkä sen uhrit ole pystyneet
useinkaan sanoiksi ilmaisemaan kokemuksiaan. Tällaiset luvut ihmiskunnan
historiassa eräällä tavalla kiertävät ilmaisua, joka on ehkä syynä yllä olevan
kaltaisten muistolauseiden hieman jäykältä vaikuttaviin asuihin.
Kartta kertoo paljon aikakauden karmeudesta: kaikki siihen
nimetyt paikat ovat sisältäneet leirejä. Useat leirit olivat syrjäisissä
paikoissa, mutta silti tämä määrä ja sijaintitiheys erityisesti suurien
kaupunkien läheisyydessä tarkoittaa, että varmasti valtavat määrät ihmisiä
olivat tietoisia murhista, joita heidän ympärillään tehtiin ja kuinka monet
sille käänsivät selkänsä. Dachaun kylän ihmiset tiedettävästi kieltäytyivät
usein palvelemasta kylään saapuvia SS-miehiä, joka aikakautenaan sinänsä oli
rohkea teko, mutta silti karussa mielessä niin monien kannalta riittämätön.
Leirien vankien epäinhimillistäminen aloitettiin viemällä heiltä
heidän nimensä ja henkilöllisyytensä. Pelkkiä numerosarjoja vastaan oli
kuitenkin vaikea olla rasistinen tai misogynistinen, joten näiden koodien
lisäksi käyttöön otettiin järjestelmä, jolla vartijat pystyivät olemaan koko
ajan tietoinen ohikulkijoidensa leiriinsaapumissyistä, ihan vain jos heidän
teki äkkiä mieli hakata homo tai juutalainen. Homouden tunnistamista varten
muuten tehtiin tarkka määritelmälista, jossa pinkin kolmion saamiseen riitti
muun muassa teatterissa työskentely tai naimattomuus yli 35 vuoden iässä.
Mielenkiintoisena listan osasena voi nähdä mustakolmioiden Daavidin tähden,
joka leimasi kantajansa Jehovan todistaja juutalaiseksi...
Saapuvien vankien pesuhuone, jossa vangit kiireellä kuorittiin
karvoituksistaan "pestiin" loiset tuhoavassa nesteessä ja pestiin
tulikuumalla tau jääkylmällä vedellä. Huonetta käytettiin myös kidutukseen,
jossa osalliseksi pääsivät muun muassa tolpissa kiinni olleet kakkosneloset
(joiden paikat näkyvät tolppien yläosissa), joita hyödynnettiin eräässä
inkvisitiolta lainatussa kidutustekniikassa.
Vastaanottotilan takana sijaitsi runsas sata huoneiden bunkkeri,
joka huoneet olivat suunniteltu erilaisia erityisiä kidutusmuotoja varten
Erilaisten kidutusmenetelmien lisäksi leiri oli tietenkin
suunniteltu murtamaan sen asukkien sielut myös arkipäivän kautta.
Vanhojen parakkien hajotessa ajanpatinan ja hyönteisten
vaikutuksesta, leirin museoijat rakensivat muutaman parakin esittelemään elämää
leirillä sen eri vaiheissa.
Ensimmäinen vaihe antoi asukkaille vielä pientä inhimillisyyttä
erillisten nukkumalokeroiden kautta. Toisaalta esimerkiksi hyllyt olivat vain
muistuttamassa siitä, ettei asukkailla ollut mitään niille laittaa.
Toisessa vaiheessa välilaudat olivat unohtuneet: näillä
laveteilla saattoi nukkua neljäkin miestä (Dachau oli vain miesten leiri)
rinnakkain. Ylöspääsyä yöllä ei ollut, tarpeet tehtiin paikalla usein kuolettavien
seurauksin alla nukkuville...
Kolmas vaihe: pelkkää kuolemaa ja kärsimystä...
...joka johti monet hirttäytymään jopa näihin mataliin
pesualtaisiin.
Monille viimeiset elonhetket koettiin kuitenkin täällä, Parakki
X:ssä, kaasun ja savun seassa.
Nyt leirin on tietenkin suuri muistomerkki. Sen sisällä muistoa
tästä osasta kansanmurhaa pidetään yllä ja sen uhreja kunnioitetaan. Leirin
sisällä on kolme kirkkoa, yllä olevan vartiotornin kautta käy kulku tätä nykyä
Nunnaluostariin. Ulkopuolella sijainneet ss-miesten koulutusparakit ovat
nykyään poliisin hallussa: on lyhyt matka pamputtamaan paikalla tasaisesti
häiriköimässä käyviä uusnatseja, jotka väittävät leiriä pelkäksi
propagandaksi...
Sitä se ei kuitenkaan ole vaan oudolla tavalla elävä muistutus
ihmiskunnan kyvyistä. Jopa siellä käynnistä kirjoittaminen on tietyllä tavalla
hiljentävä kokemus, joka näkyy kommenttien vähentymisenä loppua kohden.
Muutenkin tämä on asia, joka on koettava mahdollisimman lähietäisyydeltä sen
muistoa. Suosittelen kenelle tahansa. Itse en tosin menisi kylmänä
talvipäivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti