Kevään kiireiden hellittäessä pakkasin kamppeita ja lähdin
Müncheniin, jossa tuttavani kämppä oli tyhjillään omistajan omien työkiireiden
takia. Hostellit ovat toki mukavia paikkoja tavata ihmisiä, mutta yksityinen
asuinpaikka tarjoaa kuitenkin mahdollisuudet suuremmalle rentoutumiselle ja
siitä tässä minilomassa oli kuitenkin kysymys; pattereiden lataamisesta kevään
opintojen jäljiltä tulevan kesän kiireitä varten.
Saavuin ainakin suomalaisen kevään jälkeen paahtavan tuntuiseen
Müncheniin myöhäisiltapäivällä. Käyskentelin hieman kiertoreittejä seuraillen
pieniä katuja majapaikkaani varsin hyvinvoivan näköisellä alueella.
Matkustamisen alettua jo viideltä aamulla siirtymällä Joensuusta kohti
Helsinki-Vantaata ei intoni riittänyt tämän jälkeen kuin pieneen taivallukseen
kaupungin keskustaan, joka paljastui olevan vaivaisen kymmenen minuutin
kävelymatkan päässä. Katseltuani hetken auringon paisteessa loistavia
rakennuksia päätin siirtyä rauhallisesti kaupan kautta takaisin asuntoon
nauttimaan ihkaaitoa baijerilaista valmispitsaa. :)
Seuraavana päivänä nukuin rauhassa, minulla oli kuitenkin
aikaa melkein viikko ja mielessä rentoutuminen, joten kiirettä ei ollut.
Tukevan aamiaisen jälkeen raotin ensi kertaa verhoja, asunnon ikkunat, kun
antoivat suoraan vastapäisten asuntojen vastaaviin, joten en niitä mielelläni
näkösällä ollessani auki pitänyt. Kyseiset asunnot sisältävän talon lisäksi
avautumaa näkymää oli ilmestynyt varjostamaan runsas pilvimassa, joka tasaiseen
tahtiin antoi pisaroiden laskeutua hillitsemään liiallisia
d-vitamiinivarastojen keruuta. Onneksi en ole luonteeltani suuri
auringonpaistattelija muutenkaan, joten uloslähtöni ei vaatinut valtavia
ajatusten uudelleensuuntauksia, vaan vain mukaan ottamani sateenvarjon (koskaan
ei kannata ilman matkustaa, asia, jonka ainakin useat matkat Britteinsaarille
ovat todistaneet) nappaamista laukustani. Kaiken kaikkiaan edellisen illan
hikoiluun pieni sade toi mukavan vaihdon ja minun kaltaiseni sisätiloissa
viihtyvä matkaaja melkein aina tekemistä sateellakin.
Suuntasin siis keskustaan, jossa Vanhan Raatihuoneen siimeksessä
pysähdyin ottamaan tämän kuvan aukiosta; mukaan tuli kätevästi maankin lippu
niille, joille ei vielä Baijeri tai München sanonut mitään. Raatihuoneelta
lähdin kulkemaan kohti pohjoisempaa keskustaa ja siellä sijaitsevaa
taidemuseoita. Museothan ovat mainioita paikkoja erityisesti sadepäivälle ja, kun
nämä vielä sijaitsivat samalla suunnalla kuin kaupungin suurin englannin
kielisiä kirjoja myyvä kauppa, reitti oli selvä. :)
Matkalla tuli muutama muistutus paitsi kaupungin historiasta,
mutta myös sen nykyisyydestä. Vastaan tuli tämä natsiajan uhrien muistomerkki,
joka oli selkeästi suurin tämän kaltainen, johon varsinaisessa katukuvassa
törmäsin. Kuten myöhemmin kierroksella opin, Münchenissa näiden pimeiden
aikojen muistaminen tehdään hieman vähäisemmällä "äänellä" kuin
esimerkiksi Berliinissä, mutta sen sijaan pienempiä, vähäeleisimpiä,
muistomerkkejä on joka puolella; useita joita myöhemmin näinkin. Asia oli
hoidettu hieman samaan tapaan kuin Hampurissa. Tätä kuvaa ottaessani ohitseni
alkoi kulkemaan toisessa kuvassa näkyvä kulkue, eräänlainen rauhanmarssi, joka
vastusti kaikkea epähumaania toimintaa. Pieni kulkue oli sinänsä hassu, että
sen mukana kulki enemmän poliiseja kuin varsinaisia kulkuelaisia, epäilen syyn
löytyvän uusnatsismista. Myöhemmin kävelykierroksen oppaalta kuulinkin, että
paljon mielenkiintoisempaa olisi ollut nähdä uusnatsien kulkue, jossa poliisit
saavat paljon aktiivisemman roolin; heidän täytyy tehdä täysi päivätyö
estääkseen kulkueen seuraajia repimästä uusnatseja palasiksi...
Kuuluisa Baijerilainen taideteos "Mies vetää turpaan
hevosta", joka sijaitsi kaupungin klassisen taiteen museon Alte
Pinakothekin sivulla.
Rauhallisen aamuni takia minulla jäi oikeastaan aikaa vain
yhdelle lähiseudun taidemuseoista (aivan vieressä olivat modernin taiteen ja
nykytaiteen vastaavat), joten valitsin tämän vanhimman. Ulkoapäin varsin
suoraviivainen talo (huomatkaa muuten hieman eriväriset tiilet seinämän
keskikohdalla muistona kaupungin pommituksista) ei muuttunut sisällä
särmäisemmäksi, mutta tämä gallerioihin johtava portaikko oli omassa valkoisen
kiven ja valon muodostamassa valtaisuudessaan varsin komea.
Sisältä löytyi tietenkin varsin mittava kokoelma eurooppalaista
maalaustaidetta mukaan lukien muun muassa
Rembrandtin varsin lihallinen kristussarja, josta tässä yksi esimerkki, ja tämä
tanssiaiskuvaelma.
Eniten talon kokoelmassa minua kuitenkin viehättivät sen varsin
mittava kokoelma Pieter Paul Rubensin teoksia (käytän koko nimeä, koska
myöhemmin eräässä keskustelussa muutaman bostonilaisen kanssa tapahtui
sekaannus hänen ja erään "pelkän" Paul Rubensin välillä). Henkilölle,
joka pitää yksityiskohdista ja makaabereista aiheista, tämän taiteilijan
teokset tarjoavat paljon iloa. Tässä muutamia hänen töitään ja niistä
poimittuja yksityiskohtia.
Viimeinen kuva oli ilmeisen tärkeä myös museon rakennuttajille,
museon gallerioiden korkeus suunniteltiin tämän, suhteellisen valtavan, teoksen
perusteella.
Laitetaan mukaan myös hieman erästä toista yksityiskohtien ja
groteskin mestaria, Hieronymus Boschia.
Museosta ulospäästessäni iltapäivä oli päässyt jo niin pitkälle,
ettei toimittanut enää hetkeksi muihin museoihin mennä ja muutenkin olin saanut
riittävän annoksen yhdelle päivälle. Niinpä suuntasin takaisin kohti keskustaa,
jossa väistelin taivaan pisaroita käyskentelemällä muutamissa kirkoissa.
Jesuiittakirkkoon satuin jumalanpalveluksen aikaan: savua (ehkä
kuvastamassa helvetin käryjä :) ) ja hyvin oopperamaista laulua. Onneksi
seuraavassa kirkossa sai hieman rauhallisemman pysähdyksen tehdä jaloistaan
väsynyt matkamies, messujen ollessa tauolla. Tästä Frauenkirschestä löytyi myös
todisteita vierailuista keskuudessamme:
Ei uskoisi, että näin valoisan kirkon rakennutti myytin mukaan
Saatana.
Matkalla tuli vastaan myös tämä surullinen villisika, jolta
röyhkeä ryöväri oli vienyt osan jalasta. Tosin patsas sijaitsi kalastus- ja
metsästysmuseon edessä, joten ehkä tämä henkilö oli halunnut korostaa takana
avautuvan näyttelyn ja siihen liittyvän kulttuurin luonnetta.
Sateisen päivän kääntyessä iltaan siirryn sisätiloihin
seuraaman, kun kaupungin suuret pojat saivat Borussia Dortmundilta turpaan, ja
lataamaan akkuja seuraavia päiviä varten.
Seuraavana päivänä pilvet olivatkin pääasiassa kaikonneet
kaupungin yltä, mutta mukanaan ne olivat vieneet myös osan kaupungin lämmöstä.
Tästä lähes Suomen ilmaston mieleen tuovasta noin +12 asteen kelistä
huolimatta, lähdin ulos keskittyen lähinnä sateettomuuteen. Liityin eilisen
sateensuojani aukiolla mukaan ilmaiseen kaupunkikierrokseen, joista on jo pikku
hiljaa tullut suosikkitapani oppia kompaktisti kaupungin kulttuurista ja
historista.
Kierros alkoi seuraamalla kaupungin vakkarinähtävyyttä eli
Raatihuoneen kellon esitystä, jossa kuvattiin muinaisen kuninkaan häitä ja
kaupungin nousua Mustasta surmasta. Kyseessä on tietenkin suuri turistikohde,
mutta ilmeisesti sillä on myös suuri merkitys kaupunkilaisille, jotka jopa
pommikoneiden ollessa vakituisia vieraita ilmatilassa kokoontuivat sitä
katsomaan.
Vaikka kierroksen järjestäjä yritys tarjosi myös maksullista
Kolmatta valtakuntaa käsittelevää kierrosta, myös ilmaisella kierroksella tämä
synkkä ajanjakso tuli useaan kertaan esiin. Ei sinänsä ihme, koska Münchenista
kaikki alkoi: täällä Aatu liittyi Työväenpuolueeseen, otti sen haltuunsa muutti
sen nimen, järjesti sen ensimmäisen vallankaappausyrityksen ja nousi tätä
kautta koko Saksan tietoisuuteen kohtalokkain seurauksin. Seurauksena
kaupungista tuli tärkeä liikkeen symbolinen keskus, jonka myös liittoutuneet
huomioivat pommittamalla yli 80% kaupungista maan tasalle.
Yllä oleva kirkko, kuten melkein kaikki muutkin
rakennukset, onkin rakennettu uudestaan vanhoja muistellen: koko Münchenin
keskusta on yhtä suurta restauraatioprosessin tulosta. Tämä prosessi myös on
toteutettu intohimolla, josta esimerkkinä toimii tämän kirkon erään ikkunan
karmi. Kirkkoa uudelleen rakennettaessa paikalta löydettiin vanha tykinkuula,
jonka paikalla olo ei hetkauttanut suuremmin ennen kuin joku huomautti, että
eräässä kuvassa näkyy, että juuri tuollainen kuula näkyy eräässä kuvassa
sijaitsevan yhden sen ikkunan pielessä muistona vanhasta piirityksestä. Kuula
laitettiin sen (?) entiselle paikalle, josta se putoaa tasaisin väliajoin, mutta
joku aina käy viemässä sen takaisin. [kuula on musta piste keskellä olevan
ikkunaston, jossa on yksi aukinainen ruutu, oikeassa yläkulmassa] Kaikkea ei
tietenkään saatu restauroitua entiseen uskoon. Yksi näistä olivat hautausmaat,
jotka pommitukset olivat muuttaneet sekalaiseksi kivien ja luiden
sekamelskaksi. Koska kiviä ei voinut enää asettaa niille kuuluvien jäännösten
päälle, niistä parhaiten säilyneet päätettiin kiinnittää niiden lähellä olevien
kirkkojen seiniin.
Natsihallinnon aikaan Aatun ensimmäisen vallankaappausyrityksen,
joka päättyi surkuhupaisasti miehen omaan pakenemiseen pupupöksyssä ja
vankilaan joutumiseen, paikalle asetettiin "pyhän" muiston
kunnioittamiseksi seinälle hakaristi ja vartijat sitä suojaaman. Jokaisen
ohikulkijan tuli osoittaa kunnioitustaan tällä vallan symbolille
natsitervehdyksellä, asia, joka ei sopinut kaikkein oikeamielisimmille ja
rohkeimmille. Niinpä useat ihmiset tullessaan lähelle seinää kurvasivat kuvassa
näkyvälle kujalle välttääkseen vastenmielisen seremonian. Pian kuitenkin
gestapo asetti kujalle miehet ottamaan kiinni läpikäyjiä, joille kiinni
jääminen saattoi merkitä pikaista kyytiä Dachauhin. Niinpä vastarinnankiisket
kerääntyivät kujan suulle odottamaan ja, kun heitä oli tarpeeksi monta,
juoksivat yhdessä sen läpi, näin saaden suojelusta ja voimaa toisista
samanmielisistä. Tuon kujanjuoksun kunniaksi kyseisellä kujalle on
muistomerkiksi asetettu nuo kullatut tiilet. [kuvassa huivi päässä on muuten
kierroksen opas Diane]
Toki keskeistä kierroksen antia oli myös kalja: kaupungin
historia on hyvin vahvasti sidottua tähän mallastuotteeseen. Sen takia on muun
muassa kuninkaita ajettu maanpakoon. Kaupungin kaljaperinteestä kertoo myös
tämä perinteinen "tanko", jonka onnistuneelle varkaalle kaupungin
sääntöjen mukaan pormestarin täytyy järjestää juhla, jossa he saavat syödäkseen
ja juodakseen (olutta yllättäen). Ilmeisesti sen ovat historian aikana vieneet
muun muassa Münchenin poliisilaitos ja Frankfurtin kaupunki, joista
jälkimmäinen Münchenin onneksi kuitenkin päätti polttaa salon ilman
konkurssiherkkää lunastusta.
Kierroksen päätyttyä piti toki seurata perinteitä ja etsiä
lähialueen korkein torni, johon kiivetä. Kuva otettu Pieterkirschen tornista
eli siitä, jossa se tykinkuula on kiinni. Näkymässä vasemmalla Frauenkirsche ja
oikealla Vanha Raatihuone.
Illalla lähdin vielä pienelle kävelylle aurinkoisen päivän
kunniaksi Englischer Garteniin, joka paljastui lähinnä suureksi puistoksi ilman
suurempia krumeluureja.
Ilma oli kuitenkin kaunis, joten päätin nauttia hieman
paikallista ravintoa tekojärven rannalla olevassa Bier Gartenissa.
Tässä vaiheessa matkaa tosin söin sianlihani tosin vielä
sivistyneen juoman, rieslingin, kera.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti