Myöhäisen
junan takia saavuin Pariisiin vasta iltapäivällä. Niinpä huomasin olevani
auttamattomasti myöhässä kaikista mahdollisista nähtävyyksistä: asia, joka
paljastui minulle tosin vasta Pere Lachaisin porteilla, jotka olivat jo menossa
kiinni saapuessani niiden eteen. Pikainen katsaus opaskirjaan paljasti hyvin
lyhyessä ajassa, että asiantila vallitsi samanaikaisesti myös lähes kaikissa
muissakin kaupungin kohteissa. Oikeastaan kaikissa muissa paitsi yhdessä;
siinä, jossa ei ollut tarkoitus käydä...
Kolme
päivää Pariisissa ei tulisi mitenkään riittämään koko kaupungin katsastukseen,
joten olin päätynyt tiettyihin rajoituksiin vierailuni suhteen. Tarkoituksena
oli pysyä varsin tiukasta kaupungin vasemmalla rannalla ja silläkin käytännössä
Louvren ja Montmartren läheisyydessä sijaitseviin alueisiin. Kaiken muun piti
jäädä muille kerroille, mukaan lukien tämän tornin, jonne minulle ei mitään
suurta hinkua ollut.
Hinku
ei ollut kasvanut valtavaksi edes Pere Lachaisin suljettujen porttien edessä
seisoessa, joten lähtiessäni metrolla kohti keskustaa tarkoitukseni ei ollut
kiivetä satoja askelmia vaan viettää hieman aikaa shoppaillen, kirjoja siis. Matkustaessani
Concorden aukiolle maanalaisia reittejä kaksi asiaa olivat kuitenkin
tapahtuneet, jotka muuttivat mieleni a) kirjakauppa oli mennyt kiinni ja b)
sade oli pyyhkinyt kaupungin kadut puhtaiksi ja samalla vienyt pilvet
mennessään.
Pariisi
näytti yhtäkkiä aivan uuden puolen: se oli kaunis. Niin kaunis, että jopa
kaltaiseni kirjatoukka unohti kaikki vastoinkäymiset ja lukuhalut ja päätti
nauttia sen antimista mahdollisimman pitkään. Niinpä halusin nähdä lisää
kaupunkia, ja mistä se paremmin onnistuisi kuin sen korkeimman tornin huipulta
Niinpä
lähdin kulkemaan pitkin auringossa kimaltelevan Seinen rantoja kohti tuota
rautahirvitystä ja sen alla seisovaa turistilaumaa, johon liityin. Tuota
päätöstä sain katua monta kertaa kahden tunnin odotuksen aikana. Kaksi tuntia
kesti siis päästä tornin kakkostasanteelle, jossa sain vatsa nälkää kurnien
odotella vielä tunnin. Odotuksen aikana maailma silmieni edessä synkkeni paitsi
metaforisesti mielialan pudotessa, mutta pian huomasin, että myös käytännössä
mustien pilvien vallatessa Pariisin aiemmin sinisen taivaan.
Hetkessä
pilvet olivat ympäröineet tornin ja näkyvyys oli pudonnut muutamaan metriin;
ainoa positiivinen puoli oli tähän mennessä ollut, etten ollut kastunut vaan
ehdin juuri tornin lipan alle. Pariisi teki kuitenkin onneksi päivän toisen
ihmeen: viimeisten odotusmetrien ja hissikyydin aikana pilvet häipyivät yhtä
nopeasti kuin aiemminkin ja ylhäällä huipulla odotti kirkas näkymä yli
Pariisin.
Kolmen
ja puolen tunnin nälkäisen ja hieman lopussa viluisen odotuksen arvoista?
Ainakin pystyin pettämään itseäni tarpeeksi ylhäällä sanoakseni kyllä ja
aikahan vain kultaa muistoja...
Seuraavana
päivänä oli vuorossa sitten Pariisin päänähtävyys, se syy miksi olin tullut
tähän kaupunkiin: Louvre. Ostin lipun juna-asemalta heti saapumiseni jälkeen,
katsoin reitin valmiiksi, heräsin yli tunti ennen paikan aukeamista, jonotin ja
pääsin sisään paikan ollessa suhteellisen turistivapaa. Seurauksena sain
nautiskella taiteesta varsin omaan tahtiini rauhallisesti äänioppaan peittäessä
pieniä ympäröiviä ääniä. Tässä muutamia suosikkeja ja mielenkiintoisuuksia
"gallerian" antimista:
Viimeisenä
tietenkin kuuluisa Gesù scende dal cielo con il laser
Jumalaisuuden
sanotaan asuvan yksityiskohdissa:
Maalauksessa,
jossa Troijan Helena ilomielin antaa Parisin ryöstää itsensä, koira ilmeisesti
ilmaisee uskollisuutta ja apina näiden kahden henkilön teon kataluutta...
Right-i-o...
Toisaalta
tämä minun pienessä mielessäni jo antaa sanonnalle siivet. Brutuksen jalat
kertovat hänen tuskastaan. David!!!
Mielenkiintoinen
sotataktiikka taistelukuvauksen keskeltä: käyttääkö nainen lasta projektiilini
vai vain käyttää sopivaa tilaisuutta hyväkseen?
Kiersin
noin kolmen tunnin ajan yhden Louvren siiven yhtä kerrosta (It is that big),
joten lopuksi voimani riittivät vain yhden puolikkaan veistoskerroksen
katsastamiseen
Matkan
pakollinen painikuva
Hercules
vs Hydra: oli se aikamoinen sankari...
Michelangelon
Kuoleva orja, jeeps, ei kyllä välttämättä uskoisi kuolevaksi, jos ei
kuvatekstiä olisi lukenut...
On
se vain ihmeellistä tuo muinainen veistotaito.
Joskus
veistokset ja taulut voivat yhdessä kertoa tarinaa: tässä tapauksessa
Psykeen ja Amorin "lemmenyöstä"
Yö
Aamu
eli "Amor lähtee ostamaan tupakkia"
Louvreen
palaan vielä jonain päivänä....
Päivä
oli varsin aikainen, joten päätin käyskennellä Louvrelta vielä yhdellä
sekundäärisistä kohteista eli Notre Damelle. Pariisin kokemus ei tietenkään ole
täydellinen ilman huonoa palvelua ja tylyyttä, joten poikkeasin matkalla
lounaalle. Puolentoista tunnin odotuksen jälkeen saisin coca colan sijaan
juomaksi kahvia ja ruuaksi melkein raa'an purilaisen. Lisää nasaalia
röhönäurua...
Notre
Damelle saapuessa haluni vierailla kirkossa väheni huomattavasti
Tämä
on otettu sisäänpääsyn edestä alkavan jonon päästä. Hei hei...
Sen
sijaan poikkesin vastapäätä sijainneeseen kirjakauppaan
Täältä
tarkoitukseni oli siirtyä Katakombeille katsomaan luurankoja (what the heck,
olinhan jo pettänyt lupaukseni toispuoljokkee pysymisestä).
Jono
Katakombeilla tosin oli melkein yhtä pitkä kuin kirkkoon. Ei huvittanut
vieläkään. Niinpä päätin iltapäiväni rauhallisella käyskentelyllä Montparnassen
hautausmaalla
Sopivalla
mielellä hautausmaista voi löytää oman huumorinsa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti